"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuparikadut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuparikadut. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

340. tarina (Mardin - Basaaria ja Menemeniä)

Allamme auki revityt kadut. Kengät pölyssä me puikkelehdimme muiden jalankulkijoiden mukana. Väistellen aaseja ja autoja. Kadunkulmasta kääntyen basaariin. Tehtävänämme on löytää kuparikatu ja pysähtyä aina kun näemme jotakin mielenkiintoista.



Sulassa sovussa seisovat hedelmät, oliivit ja korput. Siellä täällä käsityöläiset ahertavat työssään. Muistan heistä ainakin satulantekijän edelliseltä kerralta. Pysähtelemme katsomaan huiveja, mekkoja ja hameita. Lapsia varten haalitaan tuliaisia tilpehöörikaupoista ja basaariteiden varsilta. Varsinaisesti olemme täällä niiden kuparikauppiaiden vuoksi, jotka ystävällisten ohjeiden mukaan ovat kokoajan edessäpäin. "Ileride"







Viime kerralla etsin näitä kauppoja niiden laakeiden kuppien vuoksi. Nyt meitä on kahdeksan silmät pyöreinä ihastelevaa naista pujahtelemassa liikkeestä toiseen. Siitä tulee kuparintakojien onnenpäivä. Me ostamme ja yllytämme toisiamme ostamaan. Sellaista se nähkääs on, kun naiset ovat päässeet itsekseen matkaan. Ilman yhtäkään rajoittajaa, seurassaan pelkkiä kehoittajia. -"Oi miten kaunis, osta ihmeessä." -"Kummanhan ottaisi?" -"Ota molemmat."




Viime kerralta matkaani tarttui tusina niitä ravintolan pöydässä olleita laakeita kuppeja. Tämän reissun saalis oli tässä. Astioitahan ei koskaan voi olla liikaa. Ainakaan jos ne on näin nättejä.


Mesopotamia Cafe ottaa meidät siipeinsä suojaan. Kipuamme kapoisia portaita kattotasanteelle Ulu-moskeijan viereen. Vieressä rukouskutsu kaikaa, edessä aukeaa tasanko. Seuraamme katoilla leikkiviä lapsia vesipiipun tuoksun leijaillessa vienosti ympärillämme. Nälkä tyydyttyy kuumalla Menemenillä ja  leivällä. Jälkiruoaksi kuppi vahvaa syyrialaista kahvia ja elämässä kaikki hyvin. 







Kotona katan kuppini pöydälle tarjottimen päälle. Haluan niiden olevan esillä, jotta saan ihailla niitä ohi kulkiessani. Siivoojani toteaa kuppini nähdessään: "Tuollaisia astioita me käytimme ennen kylissä. Sitten alkoi tulla muoviastioita ja nämä annettiin pois. Kukaan ei enää halunnut käyttää mitään niin vanhanaikaista." Kauneus on katsojan silmässä? Eikö ole hullu tämä maailma? Vaihtaa nyt kupari muoviin, jos ei ole ihan pakko?