Muistattehan te meidän Helmin? Viime keväänä sattui jokin hairahdus ja tähän perheeseen, johon ei pitänyt ikinä ottaa mitään lemmikkiä, tuli pupu. Emme me mitään eläinvihaajia ole, mutta mies on allerginen eläinten karvoille ja pölyille. Tuppaa myös tuota menojalkaakin vipattamaan, niin kukas sitä lemmikkiä silloin hoitaisi, kun olemme reissussa? Mitäs sitten, kun tulee muutto Suomeen? Ennen kuopuksen synttäreitä päästäni vain hävisi kaikki järkipuheet ja mietin vain, etä kuinka hauskaa olisi jos lapsilla olisi lemmikki. Kuinka mukavaa olisi omistaa kani. Miten hauskaa sen olisi hyppiä parvekkeella koko pitkä Turkin kesä.
Helmi saapui siis perheeseen ja siitä tuli meille rakas oma pupu. Se eli leppoisan kesän parvekkeella. Asusteli tuolin alla kuumimmat ajat, hyppeli syömässä tomaatintaimiani yläparvekkeelle päästessään, viihtyi hyvin sylissä ja tähysteli maailmaa parvekepöydältä illat ja yöt. Häkkiin sen ei tarvinnut mennä kuin pissille ja syömään. Syksyn kylmetessä tuli jo suru. Miten sellaisen vapaan sielun voi vangita häkkiin koko pitkäksi talveksi?
Pian huomattiin, että Helmistä saattoi tulla myös vapaa sisäkani. Se osasi käydä pissillä vessassaan ja papanavahingoissa ei ole kovastikaan työtä. Helmi ei myöskään ollut mikään intohimoinen johtojen jyrsijä, se oppi pian, että sohville ei ole pomppimista ja niin se saa aika vapaasti päiväaikana vaeltaa talossa. Silloin saamme seurata sen iloloikkia ja silitellä jalkaa puskevaa pupua. Häkkiin se joutuu vain yöksi, meidän ollessa poissa kotoa tai tehdessään pahojaan. Niitä paheita Helmillä ei ole montaa, mutta se yksi koituikin sitten tuolieni kohtaloksi. Helmi nimittäin rakastaa ruokapöydän tuolien banaaninlehtipunosta. Joululomalla sen ollessa hoitajan kanssa kotona meidän nauttiessa Suomijoulusta, se piti omat juhlat ja söi lähes jokaisesta tuolista reunapunokset. Ja jyrsi paloja sieltä täältä, mihin sattuikin ylettämään.
Siinä sitten hetki mietittiin, että mikä nyt neuvoksi. Vahinko oli jo tapahtunut ja tuolit todella ruman näköiset. Helmiä ei haluttu sulkea häkkiin ja ei siitä nyt jälkikäteen olisi mitään hyötyäkään ollut. Päätin siis niellä pahanmieleni ja kääntyä Ayşe-rouvan puoleen. Tuoli siis auton paksiin, muutama lehtikuva malliksi ja kurvailu tuonne takatielle. Se oli muuten justiinsa se Istanbulin luminen päivä.
Ayşe-rouvaan minä tutustuin joskun ihan sattumalta. Poikkesin hänen pieneen verho-ompelimoonsa jonkun kankaan kanssa. Huomasin saavani rahoilleni hyvän vastineen. Sen jälkeen olen palannut milloin minkäkin asian kanssa. Ayşe-rouva lyhentää verhot ja ompelee verhonipsut, tekee uudet päälliset pihatuoleihin ja tällä kertaa hän lupasi tehdä minulle kuvan mukaiset päälliset pupun syömiin tuoleihin. Hinnat ovat minusta edullisia, joten itse ei kannata ompelukoneeseen katsoakaan. Ainakaan näillä ompelutaidoilla. Eilen mm. hain kahdet verhot, jotka olivat lyhennetty ja laitettu niihin nipsut kiinni. Hintaa näille tuli yhteensä noin 7€. Ja tuolini saivat uudet päälliset. Kaikki kahdeksan päällystä maksoivat noin 80€. En tiedä Suomen hintoja, mutta oletan siellä olevan aika paljon kalliimpaa?
Ensin sattui väärä kangas. Kankaan numero oli kirjattu väärin ja minua odotti liikkeessä marjapuuron punaiset päälliset. Vian onneksi tunnustettiin olevan liikkeen pässä ja niin odotin vielä toisen viikon. Ja kannatti odottaa, sillä niistä tuli hyvät, melkein paremmat kuin uudet. Vai mitä sanotte?
Ja syyllinen sai armahduksen ja jatkaa sisällä loikkimistaan ainakin kevään ensimmäisiin lämpimiin päiviin asti. Silloin se muuttaa taas parvekepupuksi ja vaihtaa paheensa tuolin järsimisestä tomaatintaimieni harventamiseen. Ellei se keksi taas jotakin ihan uutta ja ennalta arvaamatonta.
"Ota kuva, tungin tähän villasukkiesi väliin ihan sitä varten."
