Ostin ensimmäisen autoni lukion jälkeen. Olin päiväkodissa harjoittelijana ja sain jotakin pientä palkkaakin siitä hommasta. Niillä rahoilla ostin pienen hopeanvärisen Hondan, joka maksoi muistaakseni 2500 markkaa. Se oli persoonallinen pieni auto, jonka nimesimme rekisterikilven mukaan Hociksi. Viikon sisällä ostopäätöksestä, autosta hajosi startti. Onneksi isäpuoli oli taitava ja asensi autoon punaisen nappistartin. (Mies tosin muistaa, että se oli vihreä!)Säästyi rahaa ja autosta tuli entistä erityisempi.
Hoc palveli meitä muistaakseni pari vuotta. Siitä jäätyi talvella ovet kiinni. Mies kulki sisälle ja ulos takapaksin kautta yliopistolle mennessään. Kaverin talvisiin ylioppilasjuhliin ajaessamme, lakkasi lämmitys toimimasta pohjanmaan suorilla. Piti siis säännöllisin väliajoin nousta autosta hyppelemään lämpimiksemme ja raappaamaan tuulilasi näkyvyyden takaamiseksi. Lopulta auto sanoi yhteistyö- ja avunantosopimuksensa irti matkalla Jyväskylästä Kotkaan. Onneksi ei oltu keretty vielä pitkälle ja niin ystävä kävi meidät hinaamassa takaisin Jyväskylään. Siellä Hocin tie vei romuttamolle. RIP.
Toinen automme oli punaruskea Toyota Corolla. Auto ostettiin miehen tädin kylältä, kun edellinen omistaja oli muuttanut autuaammille ajoteille. "Ainakaan pitkien valojen katkaisin ei ole kulunut, sillä setä ajeli jatkuvasti pitkät päällä," tuumasi M-täti. Tämä ajokkimme kuljetti meitä uskollisesti muutaman vuoden. Kävimme sillä Englannissa ja kurvailimme pitkin Lontoon katuja ja liikenneympyröitä. Välillä hiottiin ja maalailtiin isompia ruosteita piiloon. Auto alkoi näyttää tilkkutäkiltä. Toyotalla huristettiin Mikkeliin synnyttämää esikoista ja Hämeenlinnaan vastaanottamaan pikkukakkosta maailmaan. Kun tuli aika muuttaa Istanbuliin, auto jäi vielä lähipiiriin kuljettamaan mm. miehen siskoa. Aikanaan se myytiin eteenpäin jostakin "huimasta summasta."
Istanbuliin tullessamme emme olleet aikeissa ostaa heti autoa. Meillä oli kaksi pientä lasta, koti perustettavana ja arvelimme pärjäävämme julkisilla kulkuneuvoilla ja rattailla ainakin aluksi. Sitten sattui talousromahdus ja muutaman viikon ajaksi autojen hinnat tipahtivat Turkissa puoleen. Muutamat suomalaiset tarttuivat tilaisuuteen ja kehoittivat meitäkin tarttumaan. Niin ostimme tuosta vaan extempore elämämme ensimmäisen uuden auton. Se ostospäätös tehtiin ihan vaan muiden mukana, ostaen sieltä ja sitä mitä muutkin.
Emme ole kumpikaan mitään autoihmisiä. Meillä ei lueta autolehtiä tai selailla autosivustoja. Emme ole merkkiuskollisia emmekä kärsi joka keväisestä autokuumeesta. Meille auto on välttämätön paha ja sen olisi paras kulkea paikasta A paikkaan B ilman mitään kiukutteluja. Uuden auton osto tuntui siis aivan hullulle hommalle etenkin Istanbulissa. Täällähän ei voi välttyä kolhuilta ja naarmuilta. Ruuhkat ovat kuluttavia niin autolle kun kyydissä istujille. Keksisimme monta muuta rahareikää, johon mieluummin sijoittaisimme kuin autoon. Mutta niin vain perhettämme kuljetti noin viisi vuotta hopeanvärinen Renault Kangoo. Totuimme tilavaan paksiin ja Istanbulin hulluun liikenteeseen. Kolhuilta säästymättä ja hermoja menettämättä.
Ajelisimme varmaan edelleen Renautillamme, ellei olisi sattunut yllätystä nimeltä Kuopus. Iloisen pakon edessä myimme hyvin palvelleen Kangoomme. Iloitsimme siitä, että olimme tarttuneet silloin aikanaan tilaisuuteen. Tässä autokaupassa saimme näet viisi vuotta vanhasta autosta lähes saman verran, kun olimme maksaneet siitä uutena. Mietimme kuumeisesti millainen auto suurperheellemme nyt ostettaisiin. Minimissään tarvitsimme kuusi paikkaa ja mielellään paksitilaa. Minä en halunnut minibussia, sillä ajattelin niin ison auton olevan melkoisen hanka Istanbulin liikenteessä ja parkkihalleissa. Näin meille tuli mukamas vähän käytetty KIA Carnival, joka hajosi heti ensimmäisellä retkellä ja opetti meille kantapään kautta miksi Istanbulissa ei kannata ostaa käytettyä autoa ellei ole ihan pakko.
KIA hajosi jatkuvasti, tuli maksamaan meille järkyttävän summan rahaa ja aiheutti loputtomasti pahaa mieltä. En yleensä menetä yöunia tai murehdi itseäni kipeäksi tavaroiden takia, mutta tämän auton vuoksi valvottiin. Kurjimmalta tuntui, kun tajusi tulleensa petetyksi. Autokaupan "kuntotarkastus" osoittautui jälkikäteen huijaukseksi. Kun itse yritimme myydä autoa myöhemmin, selvisi meidän teettämässämme kuntotarkastuksessa, että kilometrimittaria oli ruuvattu, koko auto oli maalautettu eli se oli ollut isossa kolarissa, pakoputki oli korjattu käyttäen muita kun KIAn omia osia jne. jne. Autoliike oli ilmeisesti maksanut kuntotarkastuksen tekijälle, joka sanoi sellaista mitä myyjä tahtoi. Meidän ostajaehdokkaamme oli onnekkaampi ja häipyi. Jossakin vaiheessa ajattelin meidän joutuvan maksamaan siitä, että pääsemme siitä kauhukaarasta eroon. Herkuttelimme ajatuksella kuinka ajaisimme auton Bosborin syvyyksiin. Tosin se olisi varmaan noussut sieltäkin pintaan meitä kiusaamaan.
Se auto meni lopulta vaihtoon tappiolla, mutta olimme vain iloisia, että pääsimme siitä eroon. Toista käytettyä autoa emme sitten uskaltaneetkaan enää harkita, emmekä katsoneetkaan enää korealaisiin autoihin päinkään. Pienen tutkailun jälkeen ostimme Fiatin minibussin uutena. Se oli minibussivaihtoehdoista sieltä halvimmasta päästä ja sisätiloilta meille mieluisin. Samalla opimme senkin, että jos muut autot Turkissa ovat nykyään aika Suomen hinnoissa, minibussin saa verotussyistä melkein puolella hinnalla.
Viisi vuotta olemme huristaneet Fiatillamme. Se on kuljettanut meidät Van-järvelle ja Balkanille. Olemme käyneet sillä Suomessa ja työntäneet sen läpi Euroopan. Tähän autoon liittyy pääosin mukavia muistoja. Kun nyt Suomeen paluu hämöttää edessä ja sen myötä olemme tietoisia siirtymisestämme asuntovelalliseksi, tuntui järkevältä vaihtaa vielä kerran autoa. Kun ostamme Turkista minibussin, saamme sen ostettua Suomeen nähden edullisesti ja myytyä sen tarvittaessa Suomessa jopa voitolla. Lisäksi saamme muutaman huolettoman vuoden ajaen autoa, jossa on takuu voimassa ja toivottavasti edessä remonttivapaita vuosia?
Nyt olemme sitten notkuneet netissä ja opiskelleet mitä eroa on Volkkarilla, Mersulla, Renaultilla ja Fordilla. Olemme tinkineet hintoja ja laskeneet senttejä ja kuruseja. Fiat lähti perjantaina Kappadokian teille ja palvelee siellä toivottavasti hyvin kahdeksanhenkistä perhettä. Me keräämme voimia, jotta huomenna jaksamme taas raahautua autokauppaan ja laittaa omat ostoprosessit käyntiin. Jos kaikki hyvin käy, olemme ensi viikon lopulla ehkä Fordin onnellisia ja köyhiä omistajia?
En tiedä kuinka autokauppa toimii Suomessa, mutta kerronpa kuinka se tapahtuu täällä Istanbulissa. Löydät netistä jonkun sopivan auton ja lähdet sitten autokauppaan sitä kysymään. Haahuilet aikasi näyttelyhallissa, josta joku myyjä löytää sinut. Istut myyjän pöydän luo ja sinulle tarjotaan teetä tai kahvia. Kahvia ryystäessä alkaa sitten keskustelu ja auton myynti/osto.
Useimmiten autoja ei ole heti tarjolla tai niitä on hyvällä tuurilla kaupassa yksi. Jos hyvin käy, myyjä osaa sanoa, että milloin autoja saattaisi tulla tai hän voi löytää autokaupan, jossa saattaisi olla yksi toivomamme yksilö paikan päällä. Unohda väritoivomukset. Turkissa nähdään harvoin punaisia tai muita värkkäitä autoja. Myöskään yksityiskohtaista lisävarusteluetteloa on turha kaivaa esiin. Joko otat sen auton, joka on tarjolla tai tulossa, tai olet sitten ilman. Yksityiskohtaista tilausta saattaa voida tehdä, tai sitten ei saata. Maahantuoja näyttää nimittäin tietävän asiakasta paremmin, että Istanbulissa auton tulee olla musta, valkoinen, hopea tai metallinruskea ja millaisia ominaisuuksia sen käyttäjä tarvitsee.
Kun auto on valittu ja se on saapunut paikan päälle, alkaa rekisteröiminen. Tätä varten ulkomaalainen tarvitsee maassaololuvan. Autoliike hoitaa rekisteröinnin, liikennevakuutukset ja maksaa ensimmäisen autoveron, mutta Kasko pitää muistaa tehdä erikseen. Ulkomaalainen saa Turkissa erityiset MB, MC tai MD kilvet, jotka kertovat omistajan olevan ulkomaalainen. Tällaisella kilvellä varustettua autoa saa ajaa vain omistaja ja yksi perheenjäsen, eli meidän tapauksessa minä tai mies. Toisaalta siinä on huonot puolensa, mutta toisaalta voi olla varmoja, että poliisi pysäyttäisi nopeasti automme, jos sitä ajaisi joku ei ulkomaalaisen näköinen.
Sitten vain liikenteeseen. Voitte vaan arvailla miltä tuntui ajaa elämänsä ensimmäinen uusi auto Istanbulin liikenteeseen, kun heti ensimmäisellä rampilla liikenne kulki vastakkain ja ristiin. Tai miltä tuntui, kun uuden minibussin kylkeen oli kotipihalla vajaa viikko ostosta vedetty avaimella viivat koko kyljen mitalta. Siinä muistaa, että tämä on metallinen koppero joka kuljettaa meitä paikasta toiseen, ei mikään pyhä peltilehmä. "Käytä hymyillen", toivottaa naapurit. Mitä sitä turhaan verenpainetta nostamaan. Sehän on vain auto.
