586. tarina (Taasko viedään viimeistä?)

Syksy valui lopultakin Istanbuliin. Minä taas valuin tiistaina Eminönüün. Kaksi ystävääni oli mukana kantoapuna. Vihkossa merkinnät kuinka monta helmeä täytyy ostaa mitäkin laatua. Taasko viedään viimeistä? Olenko oikeasti viimeistä kertaa tekemässä koruprojektia? Kuinka monta viimeistä kertaa täytyy tämänkin blogireppanan vielä todistaa ja kuinka mones viimeinen kerta katkaisee lukijan kärsivällisyyden? Oikeasti minä elän tässä ja nyt, tätä päivää. Hengitän Istanbulia ympärilläni ja valmistaudun lähtöön. En Suomeen vaan Bulgariaan.

Koska tämä nyt kuitenkin oli ehkä viimeinen kerta, se piti tietenkin ikuistaa. Puuhelmikaupan pojat miettivät varmasti, että mitä se rouva-rukka nyt oikein puuhaa. Tulee helmiostoksille kuvaajan kera. Huomatkaa tämä päivän tyylikäs asu. Saappaat ja takkireuhka on Kotkan Prismasta. Villatakin härpäke Mangosta vuodelta XXXX. Kaulaliina on lämmin ja saatu lahjaksi anopilta. Pipo on ihan uniikki ja sen on ommellut rakkaan kummitytön äiti. Farkut on saatu esikoiselta. Ja jos huomaatte villasukkien vilahduksen, niin ne ovat joululahja joltakin ihanalta käsityöihmiseltä. Tyyli ennen kaikkea, eikös?

Toinen ystävistä on vastaikään Istanbuliin tupsahtanut. Päätin siis esitellä myös joulukatuni siinä helmien hämmentämisen lomassa. Ja kuinka ollakaan, löysin sivukaduilta joulublingblingiä koko majatalollisen verran. Nyt epäilen kyllä sanakirjaani. Turkkilainen sana "han" kun kääntyy sanakirjani mukaan majataloksi. Käytännössä se on sellainen suljettu piha, jonka ympärillä on usein tuollainen parvekkeellinen talo (alakuva). Onko ne siis aina olleet majataloja? Joka tapauksessa, yhteen haniin oli tupattu jouluhörsöke poikineen.

Turkkilaisten jouluvalojen (lue: uudenvuoden valojen) kuuluu olla värikkäitä ja tuikkivia. "Migreenivalot," totesi ystävä ja sitä ne todella ovat. Entä kuka haluaa jouluaan (lue: uuttavuottaan) koristamaan puhalletun kuumailmapallolla saapuvan pukin??? Kimallenauhoja liilana tai myrkyn vihreänä???  Moni, sillä joissakin asunnoissa joulukuusi näyttää seisovan vielä maaliskuussa. Ja joulukranssit ovessa ympäri vuoden. "Kun ne on niin kauniita."

Helmet kuitenkin tuli ostettua. Ne seisovat vielä hetken olohuoneemme nurkassa. Odottavat, että perheen perinteiset pikkujoulut tulee juhlittua lauantaina. Että Hoosianna tulee hoilattua sunnuntaina. Ja aloitettua sukkajouluttelu. Pistettyä jouluvaloarsenaali paikoilleen. Tehtyä ekat joulutortut...

Maanantaina suuntaan kohti Peshteraa. Toivottavasti en viimeistä kertaa ikinä, mutta todennäköisesti viimeistä kertaa koruasioissa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi ajatella tai tuntea? Palailen blogin pariin reissusta palattuani. Tai sitten jo sitä ennen, eihän minusta koskaan tiedä.

ps. Lunta täällä ei ole näkynyt, mutta siirryin silti talvisempiin tunnelmiin. Jouluhan on jo ihan ovella ja joku minussakin yhä yhdistää sen lumisateeseen…

ps. 2 Kun nyt Minttu tuolla kommenttiboksissa viittasi niihin hakaristeihin ja joulutorttuihin, niin lisäänpä vielä tämänkin. Voi nyt jonkun mielestä keikkua vähän hyvän maun rajoilla, mutta otan riskin. Onhan nyt pikkujoulupäivä ja torttuja pakko saada.

372. tarina (Istanbul palaa arkeen)

Heräsin kellon piipitykseen seitsemältä. Hiippailin läpi viileän ja pimeän talon selvittämään sitä tämän viikon polttavaa kysymystä, että onko koulua vai ei? Helpotuksekseni kaikki merkit alkoivat viitata siihen, että Istanbul palaisi arkeen. 

Sain koululaiseni kouluun ja riensin kohti Eurooppaa. Ylilämmitetyssä bussissa hikoillen,  lautassa kahvia hörppien, ratikassa roikkuen ja lopulta reppu selässä keikkuen pitkin aurinkoisia katuja. Suuressa basaarissa muistin kyllä, että minunhan piti kuvata, mutta oikeasti takaraivossani kohisi vain kiire. Niinpä kuljin ohi vesipisteessä hampaitaan pesevän pukumiehen. Kiristäen vauhtia perään huutelevien ja liikkeitään aukaisevien myyjien kohdalla. Hiljentäen vauhtia ja napaten kuvat sieltä missä vielä nuokkui aamu-unisia myyjiä tiskiensä takana, ääntään päästämättä ja lasittunein katsein. Kyllä aamuäreä aamuäreän tunnistaa ja ymmärtää antaa toiselle rauhan.

Tutusta paikasta löytyi tuttu mies. Noin vuosi sitten päätimme Sylvin kanssa aloittaa koruprojektin rinnalle ompelukokeilun ja tarkoituksemme oli löytää siihen tarkoitukseen sopivia turkkilaisia kankaita.  Jokaisesta puodista meitä kehoitettiin menemään Suurelle basaarille ja sieltä me sitten löysimme avuliaan Eliaksen. Kankaat olivat hyvät ja tarkoitukseen sopivat ja myyjän kanssa ei tarvinnut tinkiä. Näin oli taas yksi luottomyyjä löytynyt.

Elias halusi tarjota meille teet. Kieltäydyimme kohteliaasti sillä lautalla juotu kahvi lämmitti vielä vatsaa. Sen sijaan ryhdyimme kaupan tekoon. Tänä vuonna ajattelin kokeilla joulusukkien teettämistä turkkilaisista kankaista ja etsimme niihin sopivia värejä paksumpien kankaiden valikoimasta. Punaista ja vihreää se olla pitää? 

Aurinko lämmitti ja räystäät sulivat. Aivastelin pitkin matkaa ja joka kerran joku muisti sanoa: "Çok yaşa!' (= "Pitkää ikää!") Oli kuin talven jälkeen olisi saapunut kevät. Puuttui vain linnun laulu ja pesäpuuhat.

Korukaupan setä tarjosi teet ja kohta niiskutustani seurattuaan hän vaatimalla vaati tilata myös lehmusteetä, koska se aukaisisi kurkkuani. Istuin siis teeni kanssa tiskin takaa ojennetulla tuolilla ja annoin ohjeita; "Kaksi pussia oranssia, vihreää, violettia ja pinkkiä...." Pojat juoksivat varastoon ja takaisin ja kauppiaan kanssa seikkailimme puheissamme hänen lapsuuden maisemissaan Kappadokiassa. 

Sovimme hinnan ja kiitimme teestä. Ostokset saivat jäädä seisomaan kaupan nurkkaan siksi aikaa kun kiersimme hakemassa loput tavarat muista kaupoista. Ajattelin, että palvelualttiutta täältä ei puutu ja sitä  tulen todennäköisesti täältä vielä kaipaamaan. Tai ennemminkin kai se on halua ja taitoa ryhtyä jakamaan elämäntarinoita ventovieraan kanssa? Sitä, että ihminen on tärkeä ja nuhineen lehmusteen arvoinen.

Reilun neljän tunnin ja muutaman kymmenen helmikilon jälkeen kaksi väsynyttä ostajaa venyttivät käsiään pusseja kantaessaan. Kiiruhtivat lähtemässä olevaan laivaan vain huomatakseen puolivälissä merimatkaa olevansa menossa aivan väärään satamaan...

367. tarina (Istanbul - helmeilevä uusi vuosi)

Vanha vuosi vaipui hautaan ja uusi vuosi alkoi helmeilevästi. Muistattehan kai helmiprojektini? Se on  pitänyt minua vauhdissa. Reilun viikon päästä minun pitäisi olla jo helmien kanssa Bulgariassa, mutta malleja on vielä tekemättä ja tarvikkeet ostamatta. Näin ollen minä näperrän, mietin, lasken ja teen minkä ehdin. 

Istanbul on oikea korun tekijän paratiisi. Egyptiläisen basaarin takaa lähtevät tukkukauppa-alueet, joista osa kätkee sisäänsä useampikerroksisia "helmitavarataloja". Siellä on liike poikineen, jotka ovat erikoistuneet pelkästään erilaisiin helmiin ja muihin korutarvikkeisiin. Nämä liikkeet ovat vuosien varrella tulleet tutuksi. 

Joka vuotinen pähkäily on sen kanssa, että keksisi jotakin uutta. Että löytäisi sellaiset värit, jotka sopisi suomalaiseen makuun. Ja että saisi hinnat pysymään sellaisina, että korut tekisivät kauppaansa. Tänä vuonna minulta on pyydetty edullisia juttuja, jota nuoretkin voisivat ostaa. 

Yllä olevat kuvat ovat helmiostoksilta aikaisemmilta vuosilta. Siellä on kierretty vaihtelevissa säissä. Sateella ja auringonpaisteessa. Tällä hetkellä Istanbul on varsin lämmin ja aurinkoinen. Tänään ei kuitenkaan osteta eikä tehdä helmiä. Isäntä on kolmen vanhimman kanssa katsomassa Hobittia ja meillä on kuopuksen kanssa äititytär-päivä. Hän on tehnyt toivelistan yhteiseen aikaamme ja siihen kuuluu pelejä, lukemista, elokuvahetki ja aika, jolloin äiti saa olla rauhassa:). Viimeinen on menossa juuri nyt....