"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koruprojekti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koruprojekti. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. toukokuuta 2014

682. tarina (Minä olen mannekiini)

Ystäväperheen nuorimmalla tyttärellä olisi varmasti kielipäätä. Hän poimii suomalaisia sanoja ja sanontoja tuosta vain ja käyttelee niitä sujuvasti oikeissa kohdissa. Jo muutaman vuoden ajan hänen suustaan on kuulunut vaikkapa lause: "Minä olen mannekiini." Tähän tartuttiin viimeisenä aamuna ja mies nappasi tämän vuoden Peshtera-koruista kuvat mannekiinimme avustuksella. En laita koruja ainakaan vielä tänne myyntiin, mutta jos jos jossakin tulee tällaisia koruja eteen, niin osaatte sitten yhdistää.









Selvisimme lähtösurulta, sillä ystävät ovat tulossa viikon päästä kanssamme leirille. Näin ollen jätimme jäähyväisiä ihmisten sijaan vain tutuille paikoille ja teille. Siinä kauneimmassa mutkassa piti ihan pysähtyä ja seisoa hetki auton vieressä hellimässä tätä näkymää vielä kerran. Kamera nyt ei kerro taaskaan mitään siitä, miltä siinä näyttää. Kun ojanpientareet kukkii punaisena, pellolla vilja lainehtii ja takaa nousevat vuoret.




Jää hyvästi Bulgaria,  sinä ihana maa ja ystävieni koti. Toivottavasti pääset jaloillesi ja tarjoat vielä työtä omillesi. Kaunis maa olkoon myös antelias ja lempeä maa sen asukkaille.

ps. Bloggeri ei taaskaan näytä teille päivityksiäni. En tiedä miksi se koko ajan sensuroi minua? Tätä ennen siis on postaus Plovdivista.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

589. tarina (Kuinka vähän sitä oikeasti tarvitseekaan)

Täällä minä aina mietin: "kuinka vähän sitä oikeasti tarvitseekaan" ja "kuinka vähästä ihminen voisi olla onnellinen." Täällä minä aina luulen tulevani jotenkin paremmaksi ja seesteisemmäksi ihmiseksi. Itsekin tiedän sen olevan tuulen tavoittelua ja optimismini turhaa tuotetta. Jo kohta minä taas haluan ja kaipaan, edes vähän jotakin. Tai oikeastaan enemmän ja aina vaan lisää. Mihin meistä hyvinvointivaltion kasvateista on kadonnut kohtuus? Milloin on tarpeeksi?








Peshterassa minua puhuttelee aitous ja ilo. Ei näistä ihmisistä saa enkeitä. Kylällä rehottaa toivottomuuden seurauksena syntynyt huumeongelma. Köyhyys ei jalosta ihmisestä timanttia, vaan se tekee röpöläiset reunat ja kivettää joissakin tapauksissa sisimmän. On sairautta, huolia, vuotava katto ja tyhjä tili. Aitoa on kuitenkin se, että kaiken voi sanoa ääneen, eikä tarvitse esittää asioiden olevan paremmin kuin ne onkaan. Liikuttavaa se, kuinka monessa asiassa voi silti nähdä se positiivisenkin puolen. Uskoa, että kaikki kuitenkin järjestyy. Ilo on se, joka paistaa useimmista vastaan tulevista silmistä. Ja ilo tarttuu.





Kokoonnutaan pydän ääreen. Saadaan jotakin aikaiseksi. Ei anneta periksi. Helmistä syntyy koruja ja koruista leipää, takkapuita ja lääkkeitä. Kun joku ei osaa, toinen neuvoo. Mihin vanhat kädet ei pysty, siihen tarttuu nuoremmat näppärät sormet. Yhdessä tekemisessä on voimaa ja ensi vuodesta ei kukaan kanna vielä huolta. Riittää jokaiselle päivälle sen omat murheet ja haasteet. Saa jokaisena päivänä iloita olemassaolevat ilot.





Ehkä kaikkein eniten tulen sittenkin kaipaamaan Peshteraa. Autossa punotaan juonia sinne pääsemiseksi Suomeen paluun jälkeen. Sairaalan vuoteen vierellä vannon, että en unohda enkä jätä. Poissa silmistä ei saa olla poissa sydämestä.

lauantai 7. joulukuuta 2013

588. tarina (Maisema uppoaa kauniin katalaan usvaan)

Tällä kertaa Peshtera tarjoaa minulle sen, jota olen kaivannut monet vuodet: kirpeän kepeän syyskelin. Sellaisen, jossa on helppo hengittää, joka nipistää poskia ja virtaa keuhkojen perukoille asti. Takin sisällä lämmittää villatakki, päässä pipo ja kädessä hanskat. Hymy pyrkii väkisinkin pihalle, eikä sitä lajia muutenkaan kannata pidätellä. Pieni oppaamme polkee edellä ja minä huudan: "Muista odottaa ennen tien yli ajamista." Hän muistaa ja odottaa.





"Tuletteko te sieltä?"

Milletin alueella leijuu jatkuva savu. Se upottaa maiseman kauniiseen usvaan. Pidän myös sen tuoksusta ja alkulähteestä. Onko ihanampaa, kun kirpeällä kelillä astua takkatulen lämpöön? Tällä kertaa saamme muistutuksen asian toisesta laidasta. Ystäväperheen äiti on sairaalassa keuhkokuumeen vuoksi ja mies on hakenut juuri antibiootit keuhkoputken tulehdukseen. Jatkuvasti hengitetty savu ei saa aikaan kaunista jälkeä. Perheessä sairastetaan liian usein.









Kaali seisoo kuuraisilla pelloilla. Vieressään korkealle päätään nostava purjo. Teemme makumatkoja, sillä ystäväperheen sairastaessa saamme olla osittain omissa eväissä. Piipahtaminen kaupassa on aina yhtä hauskaa. Kulmakioskin pizza-palat maistuvat taivaalliselle ja hinnat ovat ihan mitättömät. Kaksi palaa pizzaa maksaa noin 70 senttiä. Täällä on helppoa olla reilu tyyppi ja tarjota ruoat koko seurueelle.





Sairaalassa istumme sängyn laidalla. Tutuksi tulee oman potilaan lisäksi muutkin huonetoverit. Tätä lajia tähän matkaan sitten riittääkin, sillä myös perheen isän tauti paljastuu röntgenkuvissa keuhkokuumeeksi. Mutta nyt menin jo asioiden edelle. Tännehän tultiin tekemään niitä helmitöitä...

lauantai 19. tammikuuta 2013

374. tarina (Peshtera - silmät sirrillään)

Pöydän ääressä siristellään silmiä. Pieniä helmiä on vaikea nähdä. Vaaleanpunaiset ja valkoiset helmet sekoittuvat tilan heikossa valossa. Vapisevat kädet, nuoret näppärät sormet, vakaat ja tietäväiset sekä epäröivät ja hitaat. Kaikenlaiset tekijät ovat kokoontuneet yhteen yhteisen asian vuoksi. Nämä helmet muuttuvat leiväksi, lämmityspuiksi ja lääkkeiksi, joten niiden arvo on vuosien myötä ymmärretty. Työhön tartutaan kiitollisin mielin.









Joku puhkeaa lauluun ja toiset yhtyvät. Nauru on läsnä ja tilassa iloinen tunnelma. Taustalta löytyvät surut ja menetykset täytyy kuulla ihmisten tarinoissa, sillä ne eivät näy. On leskinaisia, huumeiden orjien äitejä ja isejä tai puolisoita, työttömiä ja sairaita. Elämä on selviytymistä, mutta nämä selvitytyjät eivät pääse televisoon ja lehtien lööppeihin. 

Tilan takaosaan saapuvat kylän toivot. Millaiseen tulevaisuuteen heitä kasvatetaan? Joko he saavat elantonsa omasta työstä? Onko heistä muutoksen tekijöiksi ja oman tien kulkijoiksi? Seisooko tässä heitä, jotka ovat kyläyhteisönsä ensimmäisiä poliiseja, lääkäreitä, opettajia tai asianajajia? Uskaltavatko he unelmoida ja kulkea määrätietoisesti niiden suuntaan?





Savupiipuista nousevat savut yhdistyvät tiheäksi peitoksi kylän ylle. Kuljemme tietä pitkin kohti iltapalaa. Tiet ovat tyhjenneet ja musiikki lakannut. Nämä hetket ovat siirtyminen johonkin epätodelliseen. Tien vierellä autot ja hevoset. Hilaisuus. Sisällä odottava kamiinasta hehkuva lämpö ja katettu pöytä. Ystävyys, joka ylittää maantieteelliset ja kulttuuriset rajat.



Voisiko onni olla tässä? Luulen, että voisi.