Esikoinen lähtee äidille lenkkiseuraksi. Aurinko ei ole enää pitkään seuranamme, joten päätämme avittaa matkamme alkua bussilla. Bussilla alun tylsän tien hurauttaa kymmenessä minuutissa, kävellen siihen menisi puolisen tuntia. Ruskea kyltti osoittaa yleensä johonkin nähtävyyteen. Tällä kertaa meitä huijataan ja edessä on vain aidattu alue, johon ei ole pääsyä. Täytyy siis lähteä kiertotielle.
Jyrkän tien reunaan on parkkeerannut autoletka. Kaikki ihailemassa kukkulalta avautuvaa maisemaa. Joissakin autoissa nuoret parit, joissakin kaverukset olutlasillisella. Kuskikin saa näköjään ottaa pienet Bosborille. Aidan takana luksuselämä uima-allashuviloineen ja siistiksi ajettuine nurmineen. Kun emme jaksa päivitellä toisten onnea, astumme sinne, minne me jokainen lopulta päädymme. "Miksi ihmeessä tykkäät hautausmaista," ihmettelee esikoinen. Minä keksin monta syytä. Siellä on yleensä rauhallista kulkea, maasto on mukavan vaihtelevaa, hautakivistä voi lukea monta ajattelemisen aihetta antavaa värssyä. Ja mikä tärkeintä: hautausmailla muistaa kuolevaisuutensa ja sen, että kaikki tässä maailmassa on joskus annettava pois. Se laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.
Eilen olin niin kuin sinä, huomenna sinä olet kuin minä.
Huoleton ja onnellinen elämä
mikä onni, miten erinomaista
Odottaa valloittajaa
ylitsevuotavasti.
Taaskaan palatsin ovet eivät aukea meille. Aurinko laskee ja antaa lenkkeilyllemme mitä kauneimman valon. Ilta Bosborilla. Jos aamunsa aloittaisi kahvilla sen ääressä, voisi iltansa lopettaa illallisella salmen kainalossa. Bongaan uuden niin houkuttelevan näköisen ravintolan, että päätän: lähtöä ennen käymme miehen kanssa syömässä jossakin uudessa paikassa kerran kuukaudessa. Vielä kun voimme.
Aamukahvi täällä.
Ja illallinen täällä!
Luulin, että ilma on viileä, mutta se onkin lämmin. Rannassa tulee usein tunne siitä, että asuisi etelässä. Miten paljon Istanbul saattaakaan muuttaa muotoaan ihan vain muutaman kilometrin välillä. Vesi antaa oman tuoksunsa ja sen äärellä ihmisistä tulee notkeampia, rennompia ja jotenkin hyvemmän tuulisia. Tuuli puhaltaa pois murheet ja huolet. Aika lakkaa juoksemasta ja ottaa hitaamman tempon. Ihminen muistaa taas, että joskus voi pysähtyä ihan vain sen tähden, että joku on kaunis. Kauneudesta tulee arvo.
Puutalokujat ja illan valot. Aitojen takaa pöllähtelevät tuoksut. Kissakujat ja hämärän hyssyt. Esikoinen alkaa ymmärtää, että mikä sitä äitiä täällä kävelyttää. "Voitaisiinko tehdä tästä joka lauantainen tapa?"
