Kun nykyinen mieheni, silloinen poikaystäväni, lähti opiskelemaan, kirjoitin hänelle pitkiä kirjeitä. Soittelimme myös pitkiä puheluita, jotka kestivät niin kauan, että sanat loppuivat kesken. Puhelun päättäminen tuntui niin vaikealle, että niiden lopettamista vitkuteltiin. Tai minä vitkuttelin. Kirjoitettuja sanoja minulla sen sijaan tuntui aina löytyvän. Ne piti vain johonkin kohtaa lopettaa, jotta saattoi jatkaa taas seuraavassa kirjeessä.
Lukuunottamatta näitä puheluita, en ole ikinä viihtynyt puhelimessa. Tai jos tarkemmin ajatellaan, en viihtynyt varmaan silloinkaan, mutta koska ei voitu nähdä oikeasti, oli soittaminen edes joku laiha lohtu. Minusta keskustellessa pitää nähdä kasvot, ilmeet, eleet. Täytyy voida hipaista keskustelukumppania, kumartua häntä kohden. Täytyy erotella äänenpainot ja huomata kaikin aistin puhekumppanin mielenlaatu. Elehtiä käsillä. Nähdä naurunrypyt ja huulen vapina. Puhelin tekee kaikesta jotenkin monotonista ja latistettua. Jotakin oleellista ja tärkeää jää näkemättä, kokematta ja huomaamatta. Siksi puhelimessa voi mielestäni korkeintaan hoitaa asioita, mutta ei varsinaisesti kohdata tai keskustella.
Ensimäisen kännykkäni ostin vuonna 1998. Se oli sellainen iso punainen mötikkä. Odotin esikoistani ja minulla oli aika pitkä koulumatka. Puhelin tuntui tarpeelliselle, jos jotakin sattuisi. Siitä lähtien olen käyttänyt kännykkää vain äärimmäisessä pakossa. Enkä ole kännyköitä sen ensimmäisen jälkeen ostanut. Minulle on aina periytynyt sukulaisten vanhat. Tämän hetkinen on miehen kummitädin perintöä. Joku Nokia, ei aavistustakaan mallista, ei kameroita, eikä mitään muutakaan. Sen oleellisin toiminto minulle on kello ja herätyskello. Sillä nimittäin soitetaan ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään.
Mitä käy kun puhelin estoinen saapuu Turkkiin? No, pahimman laatuinen kulttuurien törmäys. Turkkilaiset nimittäin elävät puhelin korvalla. Kännykkä soi jatkuvasti tai jos ei soi, sillä soitetaan itse. Istupa yksi matka bussissa ja laske kuinka monta puhelua ehdit kuuntelemaan. Ja jokainen niistä menee jotenkin näin. -Haloo. -Mitä teet? Miten menee? -Missä olet? -Heippa! Nämä minusta ihan käsittämättömän turhat puhelut, joita turkkilainen soittaa monta kymmentä päivässä, on turkkilaiselle merkki välittämisestä, kiinnostuksesta ja ystävyydestä. Kun en soita, en siis välitä, en ole kiinnostunut ja ystävyydessämme on jotakin pahasti pilalla?
Olen kyllä sitä mieltä, että maassa tulisi elää maan tavalla. Siinä missä pystyy. Tähän puhelinasiaan en vain pysty. Se ei tule minulta luonnostaan. En kestä sitä. En tahdo enkä halua. Näin ollen kuuntelen mieluummin ystävieni toistuvat moitteet: "Et ole soittanut. Etkö yhtään kaivannut meitä? Sinua ei sitten taida kiinnostaa mitä meille kuuluu." Ja selitän tuhannen ja yhdennen kerran, että olen kaivannut, olette minulle tärkeitä, minä oikeastaan rakastan teitä, mutta minä en soita puhelimella muuta kun asiaa. (Ja silloinkin vain jos on ihan pakko, sillä mieluummin hoidan asiatkin sähköpostilla.) Olette minulle arvokkaita ilman haloomitäteetmissäoletheippaa.
On siinä kulttuurieroja myös suomalaisten kesken. Kun olemme suominaisten kanssa vuosittaisilla reissuillamme me erottaudumme kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä skypettää ja soittaa kotiin monta kertaa päivässä. Puheenaihessa päivän mittaan liikkuvat lapset ja se miten kotona pärjätään. Toinen ryhmä tarkistaa kerran päivässä, että miten on mennyt ja kertoo sen keskustelun jälkeen kotiväen kuulumiset meille muillekin. Ja sitten olen minä ja mieheni. Minä kirjoitan henkilökohtaiseen blogiini päivän kuulumiset, jos ehdin. Jos kuluu enemmän kuin pari päivää, jolloin en ehdi, tulee mieheltä viesti: "Rakas, oletko hengissä." Siihen riittää, että vastaa; "Olen, rakas". Kun mies on reissussa, hän kirjoittaa muutaman rivin jos ehtii, eikä odota riveihinsä vastausta. Meille No news is good news. Poikkeuksen tähän on tehnyt mieheni tämänhetkinen matka Iraniin, joka matkakohteen erikoisuuden vuoksi on tiivistänyt yhteydenpitotarpeen päivittäisiin iltatarkistuksiin sähköpostilla. Kaikki on onneksi mennyt hyvin ja tänään saan matkalaiseni takaisin.
Ja kun saavutaan yhteen aukeavat sanaiset arkut. Puhutaan sielun kyllyydestä ja sydämen halusta. Keskitytään sataprosenttisesti siinä läsnäoleviin. Iloitaan heistä. Otetaan takaisin menetetty aika ja keskustellaan mitätehtiinmissäoltiin ja paljon paljon muuta. Tarttuen kädestä, läppäisten olkapäätä, nauraen silmät sirrillään, nostellen silmäkulmaa jännissä paikoissa ja juoden samalla kahvit.
Soitellaanko? -Eikö voitaisi tavata mieluummin?
