688. tarina (Kaverit kasaan ja juhlimaan)

"Entä sitten, jos sataa," on ollut viikon kysymys. Kuopuksen ja kolmosen kaverisynttärit oli päätetty järjestää lauantaina puistossa, mutta koko viikon satoi ja satoi ja satoi… Äiti on mennyt päivä vain ja hetki kerrallansa. Selvinnyt juuri ja juuri kyseisen päivän asioista ja synttäreille ei montaakaan etukäteisajatusta ehditty viikon aikana antaa. Lasten mielessä se taas oli tiheästi ja murhekin taisi monesti nostaa päätään. Tuleeko näistä juhlista yhtään mitään? Perjantaina keittiössä alkoi leipomiset klo. 18.00. Muutamaa tuntia myöhemmin ohjelmatoimikunta aloitti työskentelynsä. Ulkona satoi. "Entä jos sataa," kysymykseen tuli vain vastaus: "Ei saa sataa".

Lauantaina poistuttiin nyssäköiden kanssa kotoa. Ulkona ripsi vettä ja naapurin nainen päivitteli: "Lähteä nyt piknikille, kun sade on tulossa." Kolmosen pää painui ja suru pyrki jo silmäkulmaan. "Mitä me sitten tehdään, jos sataa? Autossako me syödään?" Äidillä ei vieläkään ollut varasuunnitelmaa, vaan jatkettiin uskon voimalla. Olihan tässä vielä automatka aikaa sään selkiytymiseen.

Puistoon tullessa ripsi vielä hiljakseen, mutta sitten sade lakkasi. Katettiin pöydät ja soitettiin pizzamies paikalle. Istuttiin ja syötiin. Ei oltu huomaavinakaan niitä harmaita pilven rippeitä päämme päällä. Ja sadetta ei tullut. Sen sijaan tuli suihku, kun puiston sadettajat hurahtivat päälle ja pöytä sattui tulilinjalle. Onneksi nopeat vieraat seisoivat sadettajan päällä siiheksi, kun puistovahti sai viestin vietyä ja sadettajat taas sammuivat. Loppujuhlat oli sitten ihan kuivat, noin niin kuin kirjaimellisesti.

Ohjelmatoimisto pääsi vauhtiin. Oli kaikenlaista peliä ja kisaa. Pöydässä herkut hupenivat. Aurinko ilmestyi iloksemme ja piti riisua vaatetta vähemmälle. Oli lahjoja ja kaverit kasassa. Kynttilät, joita ei millään meinattu saada syttymään ja sen jälkeen kynttilät, joita ei millään saanut sammutettua. Niistä syntyi juhlamieli. Kolmen tunnin synttärit venyivät viisi tuntisiksi ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Kiitos kaverit, teitte lapsille juhlan!

Hyvää Helluntaita!

662. tarina (Minulle riittäisi se meri)

Kolmen nuorimmaisen koulussa on yllättäen tällä viikolla kevätloma. Nämä viikon lomat, jolloin koko perhe ei voi lomailla, tuovat oman haasteensa arjen järjestämiseen. Omat hommat kun täytyy hoidella ja toisaalta järjestää lomalaisille jotakin ohjelmaa. Niinpä nyt loman alkuun päätin viedä lapset puistoon. Tänne Aasian puolelle Maltepeen on rakenteilla suuri puistoalue ihan Marmara-meren rantaan ja kävimme katsomassa, että miltä siellä näyttää.

Ensivaikutelma oli, että alue on jättimäinen. Viheraluetta oli silmän kantamattomiin ja siellä täällä kulkivat jämäkät ja siloiset tiet, joilla oli hyvä pyöräillä, kävellä tai vaikkapa rullaluistella. Viheralueille oli ripoteltu runsaasti pöytäryhmiä piknik-kansaa silmällä pitäen. Oli monipuoliset leikkipuistot, rakenteilla olevat skeittirampit jne. Ei hassumpaa.

Teimme puistoon treffit ystäväperheen äidin ja lasten kanssa. Joutuivat vain odottamaan meitä reilu kaksi tuntia, sillä meille sattui ja tapahtui. Heti kotiportista ulos ajaessani huomasin auton renkaan olevan puhki. Onneksi mies oli juuri tänä aamuna kodin lähellä pankkiasioita hoitamassa. Ei kun soitto sinne, kädet taskuun ja odottelemaan:). Kohta auton kimpussa hääri miehen lisäksi lähikukkakaupan nuori mies ja joku satunnainen ohikulkija. Kyllä siinä tunti siltikin vierähti. Rengasliikkeessä olivat sitä mieltä, että kaikki renkaat kannattaisi vaihtaa, ei kestä kun 20 minuuttia. No, tuntihan se siinäkin vierähti. Ja sitten vielä se matka. Onneksi oli kärsivälliset odottajat ja vaivan arvoinen puisto.

Minulle riittäisi se meri. Kun rannalle pääsee, alkaa hengitys kulkea tasaisesti ja mieli lepää. Rantakivikoista tulee lapsuus mieleen. Harvassaaressa vietettiin kesät telttaillen ja aina saareen tultaessa se piti kiertää rantakivikoita ja kallioita myöten. Niinpä vietin täälläkin oivan toven rantakivillä pomppien. Oli se kai lapsistakin ihan mukavaa.

Meidän pojat ovat innokkaita luistelijoita. Lauantaisin pääsevät koulun harrastekerhon myötä jäälle taitojaan koittamaan. Muina päivinä kolmosen luistelu sujuu rullilla. Kakkoselle ei kotona ole tällä hetkellä sopivan kokoisia rullaluistimia, joten se asia täytynee korjata huomenna, että ei joudu vain vierestä veikan menoa katsomaan.

Ihan kuin olisi aurinko tarttunut poskipäihin, sen verran niitä kuumottelee. Mutta nyt sitten hommiin, sillä minähän en ole lomalla. Valitettavasti.

606. tarina (Haalittiin kaverit kasaan)

Lauantaina aurinko puhkaisi kolon pilviverhoon. Haalittiin kaverit kasaan ja lähdettiin viettämään puistopäivää. Kassissa oli palloja, köysi ja hyppynaruja. Miesväki viritteli jalkapallopelit. Hetkessä joukkueet täydentyivät kentän viereen saapuneista katsojista. Eräskin sitoi koiransa puuhun ja kirmasi mukaan pelin tiimellykseen. Kentän vierellä tytöt hyppäsivät narua: "Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä vai varas?"

Kaikkein kivoin oli se puistossa tehty metsäretki. Löydettiin tammenlehtiä ja terhojen hattuja. Luita. Hienoja kiipeilypuita ja kulkukoiria. Oli pieni vihreä mies ja toinen pikku-ukko piilossa heinien takana. Jokainen tahtoi kiivetä puuhun ja äiti muisti, että ala-asteen välitunnilla tehtiin smurffeille koteja puun juurakoihin.

Vastaan tullut seurue halusi vaihtaa kuulumisia. Rakastammehan me Turkkia ja tahdommehan me aina asua täällä? Vakuutin, että meillä on ollut täällä oikein hyvä. Turkki on ihana maa ja sen kansastakin pidän. Jotta hyvää päivän jatkoa. Kolmonen ripusti köyden puuhun ja meillä oli keinujono.

Tänään vietiin kaverit kentälle ja sanottiin, että nähdään keväämmällä. Miehen kanssa vietettiin kaksi tuntia sunnuntaiajelulla etsiessämme vaihtoehtoisia reittejä kentältä kotiin. Syötiin mitä kaapista löytyy, katsottiin yht'äkkiä täyttynyttä kalenteria ja huomattiin, että arki on ovella. Taidan laskea sen sisään. Hieman väsyneenä, mutta valmiina.

577. tarina (Tämän lähemmäksi syksyä)

Tässä eräänä lauantaina houkuttelin perheen puistoon. Olin löytänyt kyseisen puiston kävelyretkilläni ja halusin päästä sinne uudelleen. Ruskainen Suomen syksy on rakkaimpia vuodenaikojani. Istanbulin syksykin menettelee, mutta ei siitä voi samaan aikaan puhua suomalaisen värikkään ja kirpsakan syksyn kanssa. Vai onko aika kullannut muistikuvat? 

Tämän lähemmäksi syksyä tai ruskaa täällä ei pääse. Puissa aavistus keltaista tai ruskeaa. Lämpötilat pysytelleet lähellä kahtakymmentä, mutta illalla auringonlaskun jälkeen jo palelee. Kotona lämmitys on ollut perheen painostuksen vuoksi päällä parina päivänä. Minusta se on silloinkin ollut ihan turhaa. Nyt kun mies matkusti muualle, napsautin taas lämmityksen pois päältä. Pidän mieluummin villasukkia ja kääriydyn villariepuun.

Ajaessamme puistoon, aurinko laski. En muistanutkaan, että täälläkin tulee pimeä jo viideltä. Arjessa sitä ei ollut oikeastaan ajatellutkaan. Näin ollen ehdin juuri ja juuri näyttää, että "tällainen kiva puisto täällä on", ja sitten se jo peittyi pimeään. Tuli vilu. Istuimme silti viltillä juomassa donitsikahvit pimenevän puiston keskellä. Oikeastaan se oli kansalaistottelemattomuutta, sillä huomasin puiston reunassa kyltin, jossa kiellettiin piknikin pito puistossa. Onneksi kukaan ei nähnyt, pimeä peitti pahat tekomme.

Mies on mennyt matkoillensa. Minä pidän kotia pystyssä ja paimennan jälkikasvua. Pian olen lähdössä ystäväperheen luo sekametelisopalle. On siis Aşuren aika. Katsotaan, että tulisiko siellä otettua kuvia teillekin näytettäväksi. Muuten on tuo kuvaaminen nyt ollut kovin vähäistä.