Ei ole aikaa. Kauppaan pitäisi keretä ja pyykkivuori senkun kasvaa. Kuka ehtisi silittää, laittaa ruoan ja tehdä työt? Illalla miehellä on menoa, joten koulun jälkeen lapset tarvitsevat minua. Jos minulta kysytään, urheilu on ollut aina se juttu, josta on voinut tinkiä. Sille ei vain ole aikaa. Vai olisiko kuitenkin?
Mitä jos tinkisin aamuisesta blogihetkestä toisen kahvikupposen äärellä? Mitä jos pistäisi itsensä heti aamusta liikkeelle, jotta ei ehtisi keksiä enempää verukkeita? Kaupatkin aukeavat vasta kymmeneltä, joten tässähän oikeastaan ehtisi, jos ryhtyisi välittömästi tuumasta toimeen. Yllätän ennen kaikkea itseni, kun puoli yhdeksältä kävelen tarmokkaasti pitkin taloyhtiön porttia.
Alaspäin on elävän mieli. Kävelen Bosborin rantaan. Se vie sellaisen puoli tuntia. Alamäki ja auringonpaiste. Mikäs tässä on kävellessä. Jalka nousee kevyesti ja linnut laulaa.
Rannassa on meidän kylän pieni satama-alue. Täältä lähdin kielikouluaikana laivalla kohti Taksimia. Näissä pienissä satamoissa laivat pysähtyvät kovin harvoin, joten niitä ei sitten muuten ole tullut käytettyä. Alueena se on kyllä kaunis ja oli ihana hetkeksi pysähtyä kuvaamaan sitä teidänkin iloksi.
Veden ääressä on muutama pieni katu, jolta löytyy useampia kahviloita. Kerran viikossa näille kaduille levittäytyy basaari, mutta se päivä ei ollut eilen. Kiihdytin vauhtia kahviloiden kohdalla, sillä kävelemäänhän tänne oli tultu, eikä istumaan ja ihastelemaan. Saati sitten syömään. Vaikka voisin kuvitella jonakin toisena kertana tulevani tänne sellaisessakin tarkoituksessa.
Tässä vaiheessa olin ollut liikkeessä jo melkein tunnin. Periaatteessa olin antanut itselleni luvan tulla takaisin bussilla. Edessä kun olisi koko se puolen tunnin alamäki, mutta ylämäeksi kääntyneenä. Koska olin ryhtynyt sporttiseksi ja ilmakin oli niin hieno, päätin mielenhäiriössäni kävellä takaisinkin päin. Jotta mieli ei matkalla muuttuisi, valitsin sivukadut, joilla ei kulje bussit eikä taksit. Silloin ei jäisi muuta mahdollisuutta, kun puuskuttaa kotia asti.
Puolivälissä olin jo ihan kuollut. Nousu oli todella jyrkkä. Muutaman hurjan kipuamisen päästä löytyvässä umpikujassa meinasi jo tulla itku. Mutta kun ei ollut mitään muuta keinoa, kun omat jalat, oli pakko jatkaa. Viereisellä kukkulalla näkyi edellisen lenkkini moskeija. Tuolla sitä oltiin. Mutta nyt oltiin täällä ja kivuttiin aina vain ylemmäksi.
"Jos et halua ikäviä sanoja, älä laita roskiasi ennen kello seitsemää illalla"
Tunti viisikymmentä minuuttia lähtöäni myöhemmin koti häämötti edessäni. Olinpa iloinen päästessäni hissiin ja hoippumaan kotiovesta sisään. Ei hullumpaa näin epäliikunnalliselta ihmiseltä. Ei ollenkaan. Niin ja miksi hissi? Voimat olivat totaalisen lopussa, enkä olisi selvinnyt enää rapuista. Kai?
Palautuminen otti aikansa ja lenkkikin kesti melkein kaksi tuntia sen tunnin sijasta. Siitäkin huolimatta ehdin käydä kaupassa, pestä ja silittää pyykit, laittaa ruoan ja tehdä kaiken minkä pitikin. Näköjään se on sitten kuitenkin niin, että aikaa löytää sille mille haluaa ja minkä kokee tärkeäksi?
Entäs sitten tänään? Vettä on satanut pitkin yötä ja Istanbul on ankean harmaa... Mutta nyt ei luovuteta, eihän?
