437. tarina (Soidinmenoja ja cinnejä)

Kevät saa pihamme kissojen hormoonit hyrräämään. Pitkin päivää kuuluu maukuminen ja muu pelehtiminen sisälle asti, vaikka asumme neljännessä kerroksessa. Eräänä aamuna seurasimme miehen kanssa aitiopaikalta soidinmenoja odottaessamme kyytiä. Tämä etualan kaunokainen esitteli sulojaan autotiellä keikistellessään ja roskiksen takana kyttäävä kolli ei tiennyt miten päin olisi ollut. Loppunäytös jäi näkemättä, sillä auto saapui ja hyppäsimme kyytiin. Mies oli menossa toimistolle ja minä uusille lenkkipoluille.

Miehen työpaikalta lähtevät mukavat kadut. Alueella on asunut armenialaisia aikojen saatossa, joten tien varrelta löytyy kirkkoja ja armenialainen hautausmaa. Nyt en kuitenkaan kävellyt sille hautausmaalle päin, vaan lähdin toiseen suuntaan. Aamuissa on oma viehätyksensä. Paistuvan leivän tuoksu, liikkeiden avaamisesta johtuva säpinä ja sellainen odottava hyrinä. Mitä tämä päivä tuokaan taas eteeni?

Ainakin se toi eteeni nämä iloiset sedät kadunkulmassa. 

Hautausmailta en välttynyt tälläkään lenkillä. Ne ovat toisaalta hyvä paikka lenkkeilyyn, sillä monelle muslimille hautausmaat ovat hieman pelottavia paikkoja. Kansanislamin mukaan cinit eli pahat henget asustelevat hautausmailla. Turkissa naisia ei kovinkaan usein haudoilla nähdä ja eräältä taksikuskilta asiaa tiedustellessani, hän totesi, että: "Hautausmaat eivät ole hyväksi naisille." Näin ollen hautausmailla on yleensä tyhjää ja rauhallista. Kukaan, ehkä cinnejä lukuuottamatta, ei paheksu hautojen reunoilla hyppimistäni. Jälkimmäinen kun on välttämätöntä etenemisen vuoksi, sillä hautojen väleissä ei läheskään aina kulje polkuja. Lisäksi se on hyväksi havaittu urheilumuoto. Oikea keski-ikäisen naisen parkour.

Asumuksia sen sijaan rakennetaan mm. vanhojen hautausmaiden päälle tai ihan viereen. Alla oleva kissa paistatteli päivää vanhalla hautausmaalla, joka oli tuon takana olevan talon etupiha. Olisikohan siis vanhat hautausmaat vaarattomampia kuin uudemmat? 

Puluilla menee Istanbulissa hyvin, sillä monen moskeijan luona niitä ruokitaan. Üsküdarissa mallia antoi äiti ja poika. Pulu ei siis täällä ole likainen ja inhottava lintu, vaan eräänlainen "onnentuoja". Kielikouluopettajani kanssa asiasta keskusteltuani ymmärsin, että jos pulu kakkaakin päällesi, senkin voi ottaa positiivisena viestinä: "Se valitsi minut." Tämän perusteella olen kovin onnekas ihminen, sillä minuun on osunut useammankin kerran.

Liput lisääntyvät, se kertoo siitä, että äänestys lähestyy. Meillä ei ole täällä äänioikeutta, joten politiikankin voi suosiolla jättää tämän blogin ulkopuolelle. Hyppäsin sen sijaan bussiin ja hurautin kotiin.

ps. Sähläykseni blogin uuden ulkoasun kanssa alkaa olla loppusuoralla. Toivottavasti pidätte blogin keväisemmästä asusta. Tästä lähtien, jos tekninen tukihenkilö suo, ajattelin päivittää ylä- ja alakuvia vuodenaikojen mukaan.

Älkää välittäkö..

... yritän vaihtaa blogin ulkoasua, mutta taidot loppuivat kesken kaiken ja blogger ja minä emme ymmärrä toisiamme:(. Asiat korjaantuvat, kunhan tekniikan ihmemieheni saapuu paikalle ja toteuttaa muutokset ajatuksistani näytölle! Siihen asti täytyy mennä näillä....

Elämä on.

436. tarina (Kun asuu kaatopaikka ikkunan alla)

Pitkäperjantaina käveltiin pitkään. Istanbul teki töitään ja kävi koulua, eikä tiennyt ristintiestä mitään. Esikoinen sentään oli lomalla, joten mies jätti meidät kaupalle ja kävelimme sieltä kotiin. Alkuun pitkin mitään sanomattomia kerrostalokortteleita, työmaita ja tavallisia asfalttiteitä, kunnes tupsahdimme keskelle vehreää maaseutua. Kanat kaakattivat tien ohessa ja kukko pörhisteli sulkiaan. Lehmät laidunsivat jossakin siellä alhaalla vehreillä kukkulan rinteillä. 

Olimme kulkeneet suuntavaistomme varassa, mutta päätimme hieman tarkistaa tilannetta vastaantulevilta. Ensin tuli lauma lapsia puukot käsissään ja kieltä murtaen. Heitä kiinnosti meidän teitämme enemmän päästä kuvaan. Kohta lasten jälkeen tien vieressä istui kaksi miestä, jotka seurasivat kulkuamme suut auki ihmetellen. Ryhtyivät kuitenkin neuvomaan, kun kysyin tietä. "Tuosta alas ja seuraatte tuota ojaa." 

Tästä alas...

...ja tätä tietä pitkin pääsee kotiin.

Ympäristö olisi ollut kaunis. Kohosivat vihreät kukkulat. Laidunsivat lehmät ja vuohet. Alla virtasi vesi. Esikoisen silmät tavoittivat kuitenkin vain röttelöiset talot ja niiden ikkunan alla sijaitsevan kaatopaikan. Yllä menevältä tieltä oli aikojen saatossa kaadettu rinteeseen roskat, vanhat huonekalut, autonromut jne. "Kyllä olen onnekas," huokausta seurasi maailman tuska. Siinä kulki ristintiemme, jossa pohdittiin eriarvoisuus, epäonni ja onni, pelastuskysymykset ja oikeudenmukaisuus. Miksi?

Kaatopaikasta selvittyämme näimme hautausmaat.  Ylhäällä vuoren päällä olevan hautausmaan, jonka kivet hohtivat valkoisina vehreyden keskellä. Se näytti hyvin hoidetulle sieltä alhaalta katsottuna. Slummin vieressä oleva hautausmaa taas julisti, että kakkosluokan kansalaisuus jatkuu kuoleman jälkeiseenkin elämään. Köyhän viimeinen leposija sijaitsi kiviröykkiöiden ja laudan palasten alla. Kätkien sisäänsä ainutlaatuiset elämät ja läheisten surun.

"Kertoi, kuuntelutti, nauratti, emme ajatelleet kuolemaa. Pisti ajattelemaan."

Pisti ajattelemaan...

435. tarina (Istanbul- Pammakaristos)

Çarşamban kaupunginosassa sijaitsee entinen Pammakaristos-kirkko, nykyinen Fethiye-moskeija ja museo. Kävin keskiviikkona kääntymässä oven takana, mutta museon puoli oli kiinni. Onneksi löysin nämä muutamat kuvat, jotka mieheni otti paikasta viime syksynä. Omat kuvani katosivat sen jouluna hajonneen kovalevyn myötä.

Historian kirjoissa näyttää olevan hienoista epävarmuutta siitä, milloin Pammakaristos-kirkko rakennettiin. Ilmeisesti kirkon suunnitteli alkujaan Michael VII Cucas (1071-1078), mutta perustukset ja varsinaisen rakennustyön aloittivat täysin toiset ihmiset. Museon seinässä lukee, että se olisi 1300-luvulta. Kirkkoa rakennettiin useassa osassa ja siihen tehtiin lisäosia uusien tarpeiden myötä.

Konstantinopolin valloituksessa Kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti siirrettiin ensin Pyhien Apostolien kirkkoon (joka sittemmin hajotettiin ja tilalle rakennettiin suuri Fatih-moskeija) ja vuonna 1456 tähän Pammakaristos kirkkoon, missä se sijaitsi vuoteen 1587 asti. 

Sulttaani Murad III muutti kirkon moskeijaksi vuonna 1597 ja nimesi sen uudelleen kunnioittamaan valloittaja Fetihia. Pammakaristosta tuli Fethiye Camii. Jotta saatiin enemmän tilaa rukoilijoille, seiniä siirreltiin kappelin puolella ja se jatkaa tänäkin päivänä elämää moskeijana (kuva alla). Toinen osio rakennuksesta sen sijaan restauroitiin museoksi vuonna 1949 ja näin ollen edes osa kauniista mosaiikeista saatiin pelastettua ihailtavaksemme.

Tätä Pammakaristos- kirkkoa pidetään yhtenä merkittävimpinä Bysantin ajan kirkoista. Siltikin se puuttuu useimmista Istanbul-oppaista ja tuli itsellenikin tietoon vähän niinkuin vahingossa. Sen sijainti Çarşamban kaupunginosassa saattaa myös hillitä turistien virtaa, sillä kaupunginosa on yksi uskonnollisimmista koko Istanbulissa. Muista siis pukeutua hyvin konservatiivisesti alueelle mennessäsi.

Museo on auki muina päivinä paitsi keskiviikkoisin, kellonajasta minulla ei ole varmuutta, mutta sanoisin, että noin klo. 10-16 välillä olisi hyvä yrittää.

Nyt oikein hyvää viikonloppua kaikille! Palailen asiaan ensi viikolla lenkkipostausten kanssa. Niitä onkin kerääntynyt kaikenlaisia:).

ps. KIITOS kaikille blogiani äänestäneille, olette olleet ahkeria! Vielä ehtii äänestää neljän päivän ajan ja sitten alkaa uusi kierros ja katsotaan kuka oikeasti voittaa. Äänestämään pääsee tuolta sivupalkista tai tästä. Jos et tiedä mistä on kysymys, käy katsomassa tästä.