563. tarina (Kun koti on majatalo)

Loman jälkeiseen arkeen sujahtaminen on tapahtunut yhtä helposti, kun hyppy täysillä liikkuvaan junaan. Meillä on saatu silittää lakanapyykkiä. Keittää ruokaa isoissa astioissa. Ottaa kaikki haarukat lautaset ja lasit käyttöön. Koti on ollut varsinainen majatalo. Onneksi olen sellainen majatalon emäntä, jolla käy vaan kivoja vieraita. Niitä, jotka eivät välitä vaikka emäntä ruoan jälkeen heittäytyy hieman sohvalle pitkäkseen. Ymmärtävät kyllä, että jalat ei vaan kanna loputtomiin. Etenkään silloin, kun vatsa tai sydän on täynnä.

Eikä äidin tietenkään tarvitse ahertaa yksin. Apulainen on aina valmiina.

On ollut yövieraita, iltavieraita, alkuyönvieraita. Parannettu maailmaa, oltu tyhjännaurajia ja muistettu, että hymynkin takana voi piilotella elämän suurimpia suruja. Vieraita on otettu vastaan kokopäiväuurastuksella, liikoja suunnittelematta tai tuosta vain. Hällä väliä asenne alkoi selvästi lisääntyä kuun lopun lähestyessä ja tiistain Tasavallan-kekkerit järjestyi jo täysin löysin rantein. "Tulkaa meille vain, eiköhän sitä jotakin kokoon keitetä." Oli Turkin tasavallan 90-vuotisjuhlat ja meillä muutaman päivän varoituksella järjestetyt ilotulituksen jälkeiset iltamat. Osallistujia noin parikymmentä, ehkä.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet ja kalenteri ei hälyytellyt ainakaan hetkeen lisävieraiden tulosta, tuli väsymys. Eilisessä kokouksessa ei silmät meinanneet millään pysyä auki ja täytyi miettiä huomaamattoman pilkkimisen taktiikkaa. Tänään alkaa taas tuntua siltä, että ehkä elämää on vieraiden jälkeenkin:).

Sanovat, että Suomessa kyläilykulttuuri on katoava kansan perinne. Kahvilla nyt vielä ehkä käydään, mutta ruokavieraat on harvassa. Yövieraista puhumattakaan. Minä en suostu siihen, tietäkää se. Ruoka-astiasto on olemassa noin kahdellekymmenelle hengelle. Patjat on ostoslistalla ja aion loukkaantua verisesti, ellei meillä tulla käymään yökylässä. Sillä niin se vaan on, että jaettu ilo on moninkertainen ilo. Jaettu suru huomattavasti kevyempi työstää. Jaettu hernekeitto maistuu paljon paremmalle, kun yksin syöty hanhenmaksa. Ja hyvästä syystä johtuvan väsymyksen jälkeinen lepo on suloinen kuin mansikalla koristettu kermaleivos.

Kiitos käynnistä kaikki te rakkaat. Tietäen taisin taas majoittaa ja ruokkia enkeleitä!

562. tarina (Tel Aviv - pyhiinvaellukseni lopuksi)

Kun aloitin kirjoittamaan blogiani, ajattelin tekeväni sitä pääosin itselleni ja muistoksi lapsille. Ketä muuta edes kiinnostaisi tällaisen keski-ikäisen äidin matkat tai arki? Oli hassua saada ensimmäisiä lukijoita ja ensimmäisistä kommenteista se riemu vasta syntyi. Sitä en sen sijaan voinut arvata, että nämä  nimimerkit tulevat kuulumaan elämääni lähes päivittäin ja että heistä tulee tärkeitä. Saati sitä, että joidenkin kanssa elämät kohtaa tosielämässä ja nimimerkistä tulee persoonia, joiden kanssa haluaa tavata toisen ja kolmannenkin kerran. 

Nyt oltiin siinä vaiheessa, että Tel Avivissa meitä odotti hotellin ovella Jael, jonka kanssa lähdettiin tutkimaan kaupunkia. Tuosta vain, ilman sen kummempia esittelyrituaaleja tai alkujäykistelyjä. Minusta tuntui, että ollaanhan tässä jo tuttuja ja mies se on jo tottunut siihen, että tämän vaimon kanssa sitä päätyy jos jonkunlaiseen seuraan:).

Siellä me tallustelimme jemeniläiskortteleissa, jotka illan myötä todettiin erään pöytäseuralaisen lapsuuden maisemiksi. Minä halusin kuvata kissat, seinämaalaukset, rapistuneet talot ja kaiken silmään sattuvan. Onneksi seura oli samaa maata, eikä huokaillut yhtään.

Kahviteltiin. Saatiin lahjaksi kirja ja kuivattuja omena-kaneli-granaattiomena nauhoja. Ihan älyttömän hyviä. Tutkailtiin, että millaisia me olemme blogiemme takana. Monta asiaa sitä tietää, mutta montaa asiaa ei. Huomaan myös tekeväni lukemani perusteella oletuksia ja todellisuus sitten korjaa oletuksia suuntaan ja toiseen. Jael selvästi on oppinut jotakin meistä ja kuljettaa meidät kysymättä Luterilaiselle kirkolle, jossa on menossa venäläinen jumalanpalvelus. Tien toisella puolella taas kokoontuu messiaanisten juutalaisten seurakunta, jossa myös piipahdamme kurkkimassa. 

Ilta pimenee ja saavumme Jaffaan. Täältäkö ne tulevat ne Jaffa-appelsiinit? Ranta on kaunis ja ilta lempeä. Istanbul-kyltin kohdalla meidän on määrä tavata myös Anu ja miehensä. Istanbuliin on 1155 km. Tuskinpa tietäisimme toisistamme mitään ilman tätä blogistaniaa, joka hujahtaa hetkessä Istanbulista Israeliin, Koreaan, Ranskaan tai Irlantiin. Eikä maksa mitään.

Naiset ovat valinneet ravintolan, jonka alkupaloihin kuuluu noin 20 erilaista alkupalaa. Kuka sen jälkeen jaksaa syödä pääruokaa? En minä ainakaan. Illallisella seilataan Turkissa ja Israelissa, sekä kalastetaan kuhaa Orivedellä. Laskun aikaan tulee turkkilainen olo. Kiitos vielä kerran! Kiitos kaikesta!

Iltakierros vanhassa Jaffassa sisältää pieniä somia kujia, kaupungin valoja, pimeässä lepäävän meren ja leijuvan appelsiinipuun. Loppuilta kuluu auton ikkunasta kaupunkia tutkaillessa ja todetessa, että Tel Avivkin kätkee sisälleen monenlaista. Yksi päivä ei tietenkään riitä kattavaan kaupunkituntemukseen, mutta kiitos pätevien oppaidemme, saimme siitä varmasti enemmän irti, kun mitä olisimme itseksemme saaneet. Erityiskiitos vielä kuskille!

Aamulla mies kävelee mereen. Minä pakkaan laukut. Palautamme lentokentälle auton ja huomaamme, että lento lähteekin tuntia olettamaamme myöhemmin. Saamme lopulta myös lepoloman. Pari tuntia kirja kädessä kahvitellen tai blogia naputellen lähtöportilla. Taivaslaulu itkettää, naurattaa ja itkettää ja naurattaa. Hatunnostoni kirjailijattarelle, joka näin hienovaraisesti nostaa esiin asioita, joista moni on tottunut vaikenemaan. Se puhuttelee minuakin, vääräuskoista, joka silti usein kokee olevansa Jumalan terve. Tai ainakin Jumalan rakas parka.

Pyhiinvaellukseni lopuksi nautin salaattia, kanaleikkeitä ja suklaamoussea. Juon kahvit korkeuksissa. Lopputunnelmana kiitollisuus siitä, että saimme käydä ja siitä, että saimme palata sinne minne oikeasti kuulumme. Kiitos lapsille, jotka antoivat isin ja äidin mennä. Kiitos mummolle ja papalle, jotka hoitivat oman osansa paremmin kuin hyvin. Ja kiitos sinulle, kun jaksoit matkata kanssamme tämän hieman pitkäksi venähtäneen tallenteen, vaikka matkaväsymys näyttikin lopussa jo vaivaavan:).

Muuten: Viime viikko olikin sitten sellainen tulipalokiire- viikko, josta ei ole yhtään kuvaa. Tuokohan kuluva  viikko tullessaan kuvia, joista postata?

561. tarina (Tel Aviv - omin avuin)

Saapuessamme Tel Aviviin, tippuu taivaalta ensimmäiset raskaat pisarat. Kohta jo sataa kuin saavista kaataen. Loputon rummutus auton kattoon. Nuoripari juoksemassa sateessa hymyssä suin. Etsimme paikkaa, jossa meidän tulee ilmoittautua huoneistoomme. Reppu pääni päällä kirmailen tulvivilla kaduilla ja pääsen oikean tiskin eteen. Mies kiertää korttelia siiheksi kun olen valmis.

Taivaan sadevarastojen tyhjennyttyä pilkistää aurinko taas esiin. Märkä rotta juoksee talon vierustaa ja säikäyttää kulmakuppilan miehet. Huoneistomme on kivenheiton päässä merestä, mutta siivous on vielä työn alla. Käytämme odottelun rannan ihailuun ja ruokailuun. 

Näkymä huoneiston parvekkeelta.

Kellon mukaan on kaksi ja puoli tuntia aikaa oppaamme saapumiseen. Päätämme käyttää ajan kaupungin tutkimiseen omin avuin. Carmel-tori näyttää olevan lähellä ja meillä vielä tuliaisostokset tekemättä, joten suuntaamme sinne. Matkalla mietin, että Tel Aviv on jotenkin Jerusalemia kameraystävällisempi kohde. Nautin sen väreistä ja tiputan ihmisten kuvauspelkoni sadeveden mukana viemäriin. 

Jerusalemin yhtenäinen väritys on harmoninen ja kaunis. Harraskin. Tel Aviv taas on värikäs, vitsikäs ja iloinen. Seinät on maalattu siellä ja täällä, mutta ei mauttomasti sutaten, vaan taidokkasti tai iloitellen. Tekee mieli puikkelehtia katsomaan mitä seuraavan nurkan takaanta löytyy.

Sapatti on alkamassa, mutta rannalla on elämää. Surffailijoita, rantakahvilassa istuvia ihmisiä, pallonpelaajia ja jokunen uimari. Sekä joogamies, jota seuraamme jo pitkältä. Lähempi vilkaisu kertoo, että miehellä taitaa olla jo ikää kerättynä useampikin vuosi. Se ei estä kehon kääntymistä, venymistä ja vanumista sellaisiin asentoihin, joita ei itse tulisi edes yritettyä:).

Kehon rasvaprosenttikin taitaa olla 0?

Omin avuinkin sen jo tiedämme. Tel Aviv on mukava kaupunki. On aika pakata villatakki kassiin, sillä oppaamme näyttää jo odottavan hotellin edustalla....