565. tarina (Ilmassa on elämän janoa)

Syksy tekee edelleen tuloaan. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen vaadin Istanbulin vuodenaikoja kulkemaan samassa tahdissa suomalaisen kierron mukaan. Niinhän mielenikin tekee. Ei marraskuussa kuulu kulkea T-paidassa ja sandaalit jalassa?

Tahdoin tai en, edelleen voi istua laivan kannella. Saapikkaat ovat liioittelua, mutta en jaksa enää kulkea kevein kengin. Kaikki minussa huutaa taitepistettä, mutta elämäni on päivästä toiseen sekä että. Sekä kesä että syksy. Sekä Istanbul että Kotka. Sekä tämä hetki että nurkan takana häämöttävä tulevaisuus. Sekä Istanbul että minä. Meillä on menossa kuukausien mittainen saattohoito. En tiedä kumpi saattaa tai hoitaa. Tiedän kuitenkin, että tämä on tarpeellista. Jos ei Istanbulille, niin minulle kuitenkin.

Olen matkalla tapaamaan Iristä ja Enkeliä. Aikaa on tuhlattavaksi asti. Tuntuu ihanalle, kun saa maleksia. Kävelen satamasta kohti Taksimia. Kahden viikon kuvatauon ja kiireen jälkeen  näen taas maailman linssin läpi. Ilmassa on elämän janoa, rakkautta ja kukkien vieno tuoksu.

Enkeli on kasvanut. Juomme kahvia ja teetä. Lukuisat silmäparit seuraavat pienen neidin kulkua. Haparoivat askeleet saavat miehet nousemaan pöydästä valmiina pelastustöihin. Tarjoilijat jättämään työnsä. Eihän hän vain loukkaannu, onhan kaikki varmasti hyvin.

Istiklalkatu ja linssikeitto. Naapuripöydässäkin puhutaan suomea. Iriksessä elää kaukokaipuu, jota voi lievittää matkustellen. Tyttö kainaloon ja yöksi hostelliin. Meitäkään lapset eivät ole estäneet elämästä. Eikä unelmoimasta. Parasta on, kun saa elää yhdessä unelmiaan todeksi.

Katoavat kadun vilinään. Minä palailen rantaan sivupolkuja ja takakujia pitkin. Mittari näyttää 22 astetta  ja aurinko paistaa tyhjältä taivaalta. Ehkä kestän sittenkin tämän kesän keskellä syksyä. Ehkä luovutan marraskuisen  melankolian ja ryhdyn hilpeäksi. Ehkä elän tässä ja nyt. Keitän kotona kahvit ja annan tulevan olla. Tulla kun on tullakseen.

Allani saattaa kulkea juna. Marmaray-linja Bosborin alta on avattu. Joskus koen senkin, mutta nyt haluan antaa aaltojen keinuttaa, tuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Kaupunki pukeutuneena harsoon. Minulla varpaat hiessä ja päällä liian lämmin takki. Sen siitä saa, kun kuuntelee mieltänsä eikä säätiedotusta. 

Hyvää kotimatkaa Iris ja Enkeli! Kiitos keitosta ja teiden risteämisestä. Voimia kylmiin päiviin ja opintoihin, iloa arkeen ja tuleviin matkoihin. Kunnes taas tapaamme.

ps. Mistähän muuten johtuu, että joskus tämä blogi ei vaan päivity listoille, vaikka mitä tekisi? Tänään on niitä päiviä...

562. tarina (Tel Aviv - pyhiinvaellukseni lopuksi)

Kun aloitin kirjoittamaan blogiani, ajattelin tekeväni sitä pääosin itselleni ja muistoksi lapsille. Ketä muuta edes kiinnostaisi tällaisen keski-ikäisen äidin matkat tai arki? Oli hassua saada ensimmäisiä lukijoita ja ensimmäisistä kommenteista se riemu vasta syntyi. Sitä en sen sijaan voinut arvata, että nämä  nimimerkit tulevat kuulumaan elämääni lähes päivittäin ja että heistä tulee tärkeitä. Saati sitä, että joidenkin kanssa elämät kohtaa tosielämässä ja nimimerkistä tulee persoonia, joiden kanssa haluaa tavata toisen ja kolmannenkin kerran. 

Nyt oltiin siinä vaiheessa, että Tel Avivissa meitä odotti hotellin ovella Jael, jonka kanssa lähdettiin tutkimaan kaupunkia. Tuosta vain, ilman sen kummempia esittelyrituaaleja tai alkujäykistelyjä. Minusta tuntui, että ollaanhan tässä jo tuttuja ja mies se on jo tottunut siihen, että tämän vaimon kanssa sitä päätyy jos jonkunlaiseen seuraan:).

Siellä me tallustelimme jemeniläiskortteleissa, jotka illan myötä todettiin erään pöytäseuralaisen lapsuuden maisemiksi. Minä halusin kuvata kissat, seinämaalaukset, rapistuneet talot ja kaiken silmään sattuvan. Onneksi seura oli samaa maata, eikä huokaillut yhtään.

Kahviteltiin. Saatiin lahjaksi kirja ja kuivattuja omena-kaneli-granaattiomena nauhoja. Ihan älyttömän hyviä. Tutkailtiin, että millaisia me olemme blogiemme takana. Monta asiaa sitä tietää, mutta montaa asiaa ei. Huomaan myös tekeväni lukemani perusteella oletuksia ja todellisuus sitten korjaa oletuksia suuntaan ja toiseen. Jael selvästi on oppinut jotakin meistä ja kuljettaa meidät kysymättä Luterilaiselle kirkolle, jossa on menossa venäläinen jumalanpalvelus. Tien toisella puolella taas kokoontuu messiaanisten juutalaisten seurakunta, jossa myös piipahdamme kurkkimassa. 

Ilta pimenee ja saavumme Jaffaan. Täältäkö ne tulevat ne Jaffa-appelsiinit? Ranta on kaunis ja ilta lempeä. Istanbul-kyltin kohdalla meidän on määrä tavata myös Anu ja miehensä. Istanbuliin on 1155 km. Tuskinpa tietäisimme toisistamme mitään ilman tätä blogistaniaa, joka hujahtaa hetkessä Istanbulista Israeliin, Koreaan, Ranskaan tai Irlantiin. Eikä maksa mitään.

Naiset ovat valinneet ravintolan, jonka alkupaloihin kuuluu noin 20 erilaista alkupalaa. Kuka sen jälkeen jaksaa syödä pääruokaa? En minä ainakaan. Illallisella seilataan Turkissa ja Israelissa, sekä kalastetaan kuhaa Orivedellä. Laskun aikaan tulee turkkilainen olo. Kiitos vielä kerran! Kiitos kaikesta!

Iltakierros vanhassa Jaffassa sisältää pieniä somia kujia, kaupungin valoja, pimeässä lepäävän meren ja leijuvan appelsiinipuun. Loppuilta kuluu auton ikkunasta kaupunkia tutkaillessa ja todetessa, että Tel Avivkin kätkee sisälleen monenlaista. Yksi päivä ei tietenkään riitä kattavaan kaupunkituntemukseen, mutta kiitos pätevien oppaidemme, saimme siitä varmasti enemmän irti, kun mitä olisimme itseksemme saaneet. Erityiskiitos vielä kuskille!

Aamulla mies kävelee mereen. Minä pakkaan laukut. Palautamme lentokentälle auton ja huomaamme, että lento lähteekin tuntia olettamaamme myöhemmin. Saamme lopulta myös lepoloman. Pari tuntia kirja kädessä kahvitellen tai blogia naputellen lähtöportilla. Taivaslaulu itkettää, naurattaa ja itkettää ja naurattaa. Hatunnostoni kirjailijattarelle, joka näin hienovaraisesti nostaa esiin asioita, joista moni on tottunut vaikenemaan. Se puhuttelee minuakin, vääräuskoista, joka silti usein kokee olevansa Jumalan terve. Tai ainakin Jumalan rakas parka.

Pyhiinvaellukseni lopuksi nautin salaattia, kanaleikkeitä ja suklaamoussea. Juon kahvit korkeuksissa. Lopputunnelmana kiitollisuus siitä, että saimme käydä ja siitä, että saimme palata sinne minne oikeasti kuulumme. Kiitos lapsille, jotka antoivat isin ja äidin mennä. Kiitos mummolle ja papalle, jotka hoitivat oman osansa paremmin kuin hyvin. Ja kiitos sinulle, kun jaksoit matkata kanssamme tämän hieman pitkäksi venähtäneen tallenteen, vaikka matkaväsymys näyttikin lopussa jo vaivaavan:).

Muuten: Viime viikko olikin sitten sellainen tulipalokiire- viikko, josta ei ole yhtään kuvaa. Tuokohan kuluva  viikko tullessaan kuvia, joista postata?