Vaikka kuinka laihduttaa, niin kyllä sitä silti syödäkin täytyy. Meillä on ollut vieraspainotteisia viikkoja, mikä on tarkoittanut liikkeellä oloa ja paljon myös ulkona syömistä. Toistaiseksi viimeisimmät vieraat vietiin toissa lauantaina Anadolu Kavağın kukkulalle maisemia katsomaan. Siellä olevasta Yoros-linnoituksesta olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.
Itse kylä kukkulan alla on pieni ja sievä ja se on tunnettu kalaravintoloistaan. "Syötäisiinkö kalaa?" ehdottaa vieras ja kalaahan me sitten syödään. Kesäiltoina ja viikonloppuisin alueen lukuisat kalaravintolat ovat täynnä, mutta nyt me saamme olla ravintolan ainoat asiakkaat. Istahdamme ikkunan ääreen ja rupeamme valitsemaan. Se on helppoa, sillä ruokalistan lisäksi tarjoilijat saapuvat pöydän ääreen näyttämään tarjolla olevat kalat. Siitä sitten vain osoittelemaan. "Tuota, vähän tuota ja tuotakin." Alkupalaksi rohkeimmat maistelevat simpukkaa, mustekalaa ja rapuja. Minä en kuulu heihin.
Turkkilainen ruoka on aika miedosti maustettua. Ideana on, että kalan kuuluu maistuu kalalle ja lihan lihalle. Jos kala tai liha on tuhdisti maustettua, herää asiakkaalle heti ajatus: "Tämä on pilaantunutta ja makua koitetaan nyt mausteilla peitellä."Ehkä juuri tämän vuoksi tulee aika harvoin syötyä kalaa. Minusta kun paras kala on se, joka ei maistu liian kalalle:).
Astiat tyhjentyivät. Kala maistui. Ulkona Istanbul veti sinistä samettia ylleen.
