535. tarina (Istanbul - hämäyskuvia ja runoutta)

Jotta ette tietäisi, että lähes koko kummitytön vierailun ajan me olimme ostoksilla, laitan muutaman hämäyskuvan tähän välille. Toisena vierailupäivänä me nimittäin kävimme Mustallamerellä uimassa. Helle helli, joten auringonotollekin oli mahdollisuus vielä tarjolla. Lapset lapioivat hiekkaa ja ruokaakin saatiin läheisestä ravintolasta.

Linnoituksella seurattiin kolmannen sillan rakennustöiden edistymistä ja puhuttiin korkeanpaikan kammosta. Minulla on sellainen ja se aiheuttaa ylisuojelevaa käytöstä, vatsan väänteitä ja muita selittämättömiä tuntemuksia korkealla ollessamme. Tiedostan, että se ei ole aina järkevää, mutta silti toimin aina vanhan kaavan mukaan. Minusta tulee varoittelija ja hysteerinen nalkuttaja. Ne, joilla ei ole tällaista ongelmaa, saattoivat istua linnotuksen reunuksella ja vain ihailla maisemia.

Illan hämärtyessä vietiin vieraat lähikukkulalle katsomaan Istanbulin valoja. Tämäkin on monesti kuvattu kohde, joten ei siitä sen enempää. Uutena oli tullut tuo valokaari, joka varmastikin vetää monenlaisia kuvattavia allensa tulevina vuosina. Tämäkin kun on morsiuspareille mieluisa kohde.

Istanbulin kesäillat ovat ihan omanlaisiansa. Kuuman päivän päätteeksi aurinko joutuu poistumaan näyttämöltä ja kaupunki on taas ihmisten käytössä. Asukkaat astuvat kaduille, juoksevat leikkipuistoihin ja täyttävät terassit. Aistit terästyvät. Koko päivän helteessä huokaillut ruumis vetää henkeä. Aivot surahtavat käyntiin, ruumis lepää. Korvat keräävät kaupungin äänet ja huomaan kaiken kuulostavan kauniimmalta pimeässä. Nenä haistaa, kova kuulee, silmä ihailee. "Kuuntelen Istanbulia, silmät kiinni..."

Olisinpa taitava kääntäjä, jotta voisin suomentaa teille tämän turkkilaisen runoilija Orhan Velin ihanan runon "Istabul'u dinliyorum". Koska en ole, jätän sen tähän turkintaitoisten luettavaksi. Orhan on mielestäni osannut hienosti vangita Istanbulin hengen. Minusta henkilökohtaisesti se on parhaiten läsnä Istanbulin pimenneessä elokuun illassa.

ISTANBUL'U DINLIYORUM

İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı; 
Önce hafiften bir rüzgar esiyor;
Yavaş yavaş sallanıyor 
Yapraklar ağaçlarda;
Uzaklarda, çok uzaklarda 
Sucuların hiç durmayan çıngırakları; 
İstanbul'u dinliyorum gözlerim kapalı. 

İstanbul'u dinliyorum gözlerim kapalı; 
Kuşlar geçiyor derken 
Yükseklerden, sürü sürü, çığlık çığlık;
Ağlar çekiliyor dalyanlarda; 
Bir kadının suya değiyor ayakları; 
İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı. 

İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı;
Serin serin Kapalıçarşı, 
Cıvıl cıvıl Mahmutpaşa 
Güvercin dolu avlular, 
Çekiç sesleri geliyor doklardan
Güzelim bahar rüzgarında ter kokuları; 
İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı.

İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı 
Başında eski alemlerin sarhoşluğu, 
Loş kayıkhaneleriyle bir yalı
Dinmiş lodosların uğultusu içinde. 
İstanbul'u dinliyorum gözlerim kapalı. 

İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı; 
Bir yosma geçiyor kaldırımdan. 
Küfürler, şarkılar, türküler, laf atmalar.
Bir şey düşüyor elinden yere; 
Bir gül olmalı.
İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı. 

İstanbul'u dinliyorum, gözlerim kapalı;
Bir kuş çırpınıyor eteklerinde. 
Alnın sıcak mı, değil mi bilmiyorum; 
Dudakların ıslak mı değil mi, bilmiyorum 
Beyaz bir ay doğuyor fıstıkların arkasından
Kalbinin vuruşundan anlıyorum;
İstanbul'u dinliyorum...

Orhan Veli Kanık

467. tarina (Istanbul - Hypätään siivoojan kanssa laivaan)

Nyt teistä taisi alkaa tuntumaan, että täällä koko maa vain osoittelee mieltänsä päivästä toiseen? Todellisuus on kuitenkin sellainen, että aamulla ihmisten täytyy lähteä töihin ja kouluun, ihan niin kuin kaikkina muinakin tavallisina arkipäivinä. Vain pieni joukko pystyy olemaan kokopäivämielenosoittajia ja hekin käyttävät päivän lähinnä voimien keräämiseen. Tässä auttaa lehtitietojen mukaan ulkoturkkilaiset, jotka tilaavat Gezi-puistoon Yemeksepeti-palvelun kautta pizzaa, hampurilaisia ja muuta ruokaa.  Sillä eihän sitä nyt radikaalikaan jaksa ilman ruokaa. Jotenkin tämä tuntuu minusta hykerryttävän turkkilaiselta ja suloiselta ajatukselta. Ihan jo siitä syystä voisi itsekin käydä mieltänsä osoittamaan?

Me sen sijaan muutaman suomalaisrouvan kanssa kaapattiin eilen yhteinen siivoojamme Bosbori-risteilylle. Oma ihana työläisemme kun tekee viidestä kuuteen päivään viikossa pitkät työpäivät ja matkustaa sen lisäksi työmatkoja noin 3-4h/päivä. Tässä elämäntilanteessa hänen on harvemmin mahdollista harrastaa mitään retkeilyä tai saada elämäänsä mitään muutosta ja ekstraa. Vuosi sitten keksimme ottaa hänet mukaamme Saarille päiväksi ja siitä retkestä on riittänyt kuulema juttua koko vuodeksi. Nyt oli siis aika hakea ensi vuoden jutut ja viettää päivä Bosborin rantoja ihaillen ja Anadolu Kavağıssa ruokaillen. 

Matka alkoi Eminönün satamasta, Galatan sillan puoleisesta terminaalista. Hintaa pitkälle risteilylle tulee 25 TL/henkilö menopaluu lipulla.

Laivan tarjoilija tuhahtaa: "Meidän sitä täytyy vain tehdä työtä, työtä ja työtä. Ei ole aikaa retkeillä, niin kuin eräillä". Tähän siivoojani vastaa: "Mutta tehän retkeilette työksenne." Asiat riippuvat siitä miten niitä katsoo?

Kolmonen esittää toiveitaan tulevan Suomi-kotimme suhteen. "Katsokaa, että se on ihan kävelymatkan päässä merestä. Se olisi järkevää, koska siten pääsisi nopeasti kalaan." Minusta taas kaikkein järkevintä olisi asua kiinni meressä (tai Bosborissa), sillä silloin voisi onkia tai uida suoraan parvekkeelta. Minulle siis kävisi mikä tahansa vaikka näistä retkellä nähdyistä kaunokaisista. Voisiko joku järjestää rahoituksen, please!

Vajaan kahden tunnin risteilyn jälkeen saavumme Anadolu Kavağın kylään. Kylästä olen kertonut monesti aikaisemminkin mm. täällä ja siksi en tullut edes kunnolla kuvanneeksi koko paikkaa. Siivoojalle se oli kuitenkin ensimmäinen kerta ja siksi erityinen. Kävimme siis vuoren päällä ihailemassa maisemat ja katsomassa, kuinka kolmannen sillan työt ovat jo alkaneet. Silta tulee siis aivan tähän Bosborin Mustanmeren puoleiseen alkuun. 

Hyi nuoriso, eipäs halailla.

Tuonne se silta tulee, mutta mikä nimi sille lopulta annetaan?

Kyllä työnainen on retkensä ansainnut. 

Vuorelta kävelimme takaisin kylään. Ennen laivan paluumatkaa oli ehditty syödä lammasvartaat ja juoda kahvit. Halusimme ihan rannan ääreen kahvittelemaan, mutta ne paikat oli varattu vain ruokailjoille. Kahvittelijat älköön siis vaivautuko paikkojen tukkeeksi pienillä rahoillaan.

Mietin, että julkiset hellyydenosoitukset, sellaisessa ei seksuaalisessa mielessä, tuovat minulle hyvän mielen. On siis vaikeaa ymmärtää, että mikä siinä sitten ärsyttää? Katsokaa nyt vaikka tätä pariskuntaa ja heidän toisilleen antamaansa tukea:D.

Paluumatkalla toteamme saaneemme raittiinilmanmyrkytyksen. Yhdellä ja toisella silmä luppaa. Alkumatkasta ei edes ole paljoa katsottavaa, sillä Aasian puolen rannat on varattu armeija-alueeksi. Retkiseuramme hyppää pois Kanlicasta ja sen jälkeen alkaakin taas kauniit vanhat puuhuvilat, jotka saamme siivoojan kanssa ihailla ja napata kuvamuistoksi laivasta poistuneille ystäville.

Täällä asuu ymmärtääkseni kunniakonsulimme hra Koç. Kelpais varmaan mullekin?

Beşiktaşissa hyvästelen siivoojani, joka jatkaa risteilyn loppuun asti. Minä sen sijaan kävelen ohi huilimassa olevan poliisijoukon, joka varmasti miettii, että mitä ilta ja yö taas heidän eteensä tuokaan. Tekisi mieli käydä kiittämässä, ehkä vähän kannustamassakin, sillä luulen, että tässä lepää se koko kahakan väärinymmärretyin joukko. Heiltä ei kysytä, kenen joukoissa he aatteellisesti seisovat. Käskyjä on vain noudatettava. Kun huutaa joukoille "pysähtykää", mutta he ei pysähdy. Mitä silloin voi tehdä muuta, kun avata vesihanat? Vaikka ei edes tahtoisi?

403. tarina (Istanbul - syötäisiinkö kalaa?)

Vaikka kuinka laihduttaa, niin kyllä sitä silti syödäkin täytyy. Meillä on ollut vieraspainotteisia viikkoja, mikä on tarkoittanut liikkeellä oloa ja paljon myös ulkona syömistä. Toistaiseksi viimeisimmät vieraat vietiin toissa lauantaina Anadolu Kavağın kukkulalle maisemia katsomaan. Siellä olevasta Yoros-linnoituksesta olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

Itse kylä kukkulan alla on pieni ja sievä ja se on tunnettu kalaravintoloistaan. "Syötäisiinkö kalaa?" ehdottaa vieras ja kalaahan me sitten syödään. Kesäiltoina ja viikonloppuisin alueen lukuisat kalaravintolat ovat täynnä, mutta nyt me saamme olla ravintolan ainoat asiakkaat. Istahdamme ikkunan ääreen ja rupeamme valitsemaan. Se on helppoa, sillä ruokalistan lisäksi tarjoilijat saapuvat pöydän ääreen näyttämään tarjolla olevat kalat. Siitä sitten vain osoittelemaan. "Tuota, vähän tuota ja tuotakin." Alkupalaksi rohkeimmat maistelevat simpukkaa, mustekalaa ja rapuja. Minä en kuulu heihin.

Turkkilainen ruoka on aika miedosti maustettua. Ideana on, että kalan kuuluu maistuu kalalle ja lihan lihalle. Jos kala tai liha on tuhdisti maustettua, herää asiakkaalle heti ajatus: "Tämä on pilaantunutta ja makua koitetaan nyt mausteilla peitellä."Ehkä juuri tämän vuoksi tulee aika harvoin syötyä kalaa. Minusta kun paras kala on se, joka ei maistu liian kalalle:).

Astiat tyhjentyivät. Kala maistui. Ulkona Istanbul veti sinistä samettia ylleen.