696. tarina (Vielä kerran Kadıköy)

Lista lyhenee ja loppuun on jäänyt kaikki sakka. Eli ne epämääräiset asiat, joita on epämiellyttävä hoitaa. Kasat kylppäreissä, maustekaapeissa ja jääkaapin perukoilla. Laatikoiden sisällöt, joita on siirretty pöydän nurkalta toiselle. Parittomien sukkien pussi. Niiden parissa taidetaan viettää sitten huominen ja muu loppusuora. Tänään on lopettettu tilit, saatu auton vakuutukset, käyty aamupalalla ystävien luona, myyty lasten leluja ja ehditty vielä kerran Kadıköyssäkin pyörähtämään. Esikoisellehan ostettiin se puku, mutta nyt oli vuorossa juhlakengät ja laukku. 

Kultaa vai violettia?

Turkissa ei tarvita turkkia. Viime päivinä lämpötilat on kivunneet lähemmäs kolmeenkymmeneen asteeseen. Onneksi sentään aurinko pysytteli pilvessä ja tuulikin leuhutteli paidan helmoja. Meitä oli esikoisen ja minun lisäksi matkassa yksi kielikoululainen, joka kärsivällisesti istui odottamassa, kun kenkiä soviteltiin. Ei ostettu violetteja, ostetiin kultaiset. Mutta ei kuvan kultaisia.

Ja kuvattiin Terhille se yksi kissa.

Esikoinen ja kielikoululainen veivät minut syömään Kadıköyn terassille, eli Franz Kafka Cafeen. Sainpas vielä yhden terassin, kiitos siis teille! Täällä en ollut vielä käynytkään. Paikka löytyy Kadıköyn satama-alueelta. Ruoka oli hyvää ja bonuksena diskovessa! Mine suosittelee, sillä Kadıköyn ravintolatarjonta ei olekaan minusta ollut mitenkään kummoinen. Ja erikoiset vessakokemukset piristää kummasti ainakin tylsää arkea.

Koska oli kyseessä viimeinen Kadıköyni, piti tietenkin kävellä sataman reunustaa kohti bussia. Kuvata vielä kerran laivat ja meri, kalastajat, kalaleivät ja niiden mutustajat. "Jää hyvästi Kalkedon, sinä iloinen Istanbul. Jossa voi leikkiä eurooppalaista ja modernia. Tuhlata rahansa kauppoihin. Piipahtaa kahville mukaviin kahviloihin. Istahtaa satamaan miettimään, että on täältä ennenkin lähdetty. Ja on tänne myös palattu, iloisin miettein tai raskain sydämin. Jää hyvästi."

Neljä yötä. Toivottavasti hyvin nukuttua sellaista. Minulla on mustat renkaat silmien ympärillä, ajatus katkeilee, heilun hämärän rajamailla. Toisaalta luulen, että tästä selvitään. Kohta huristellaan pitkin Eurooppaa. Tupsahdetaan Suomen remonttikesään. Nukutaan sitten syksyn hämärän hyssyssä ja muistellaan, että sellaistakin meillä oli. Silloin joskus.

661. tarina (Pistetään matto pakettiin)

Tänään sain mieheni muutamaksi tunniksi käyttööni. Vein hänet mattokauppaan. Olen tehnyt aika omapäisiä ostoksia tässä viime ajat, mutta matto on jo sen verran kallis investointi, että en uskaltanut ostaa sitä kysymättä miehenkin mielipidettä. Oikeasti olin jo aika varma sen beessiruskean maton suhteen, jota olin jo aikaisemminkin käynyt katsomassa. Hinta oli kohdallaan ja matto miellytti silmääni, mitä mies siitä sanoisi?

Kauppias avasi mattoja esille. Miehen mielestä valitsemani matto oli liian tumma. Tai ehkä ei sittenkään. Kauppiaan mukaan sen langat olivat alkuperäiset eli värjäämättömät ja se oli miehelleni mieleen. Oikeiden lampaiden värinen matto. Sitten hän huomasi maton olevan toisesta reunasta vino. Minun mielestäni käsityössä saa näkyä käsityön leima. Ja vinon kohdan voisi aina kääntää sohvan alle piiloon. "Sinulla on kyllä nykyään jo aivan turkkilaiset ratkaisumallit asioihisi," tuumasi mies. Hän taitaa olla oikeassa.

Katsottiin ja opiskeltiin. Kuinka monta solmua on missäkin matossa ja mistä hintaerot syntyy. Lopulta valinta oli mielestäni tehtävä noista kolmesta ylimmästä. Oikealla oli se beessiruskea, joka oli vinoreunainen. Vasemmalla olevassa matossa oli juuri oikea vihreä, mutta en kestänyt tuota oranssia. Ylimmän kuviot hyppivät miehen silmissä. Oikea migreenimatto. Eihän tästä nyt tule oikein mitään. Kunnes kauppiaalle tuli jotakin mieleen ja hän kipaisi hakemassa yläkerrasta meidän maton! Olohuoneen verhot olin ottanut malliksi mukaan ja vihreä oli justiinsa oikea, kuvio riittävän hillitty, pohjan beessi sattuisi sohvan uusiin päällisiin ja hintakin saatiin sovittua molempia miellyttäväksi. Kiitos ja pistetään matto pakettiin.

Onneksi oli mies mukana, sillä matto oli huisin painava kantaa. Mies raahasi ja minä johdatin meitä lounaalle. Päätettiin testata heti Sultanahmetin kulmassa oleva ravintola, jossa näkyi olevan terassi sopivaan suuntaan. Harmi, että tuosta nimestä ei nyt saa selvää, mutta tässä tulee varoituksen sana: älkää menkö tähän ravintolaan ikinä! Ruoka oli todella vaatimatonta ja ylihinnoiteltua ja loppulasku sai pahalle tuulelle. Tarjoilija oli nolo ja kuunteli miehen ripitykset kiltisti. Minä kävelin jo portaita pitkin pihalle. Tyhmä ei ole se, joka laskuttaa, vaan se joka maksaa, voisi olla turkkilainen sananlasku. Pistäkää ravintola siis boikottiin, kunnes parantavat tapansa. Ei sen rahan takia, vaan periaatteesta. Turisti tulee hakemaan lomaltaan hyviä kokemuksia, ei huonoja. Se, että joku ehdoin tahdoin tarjoaa huonoja, ottaa meillä aina koville.

Satamassa istuin mattoni kanssa taksiin, sillä en olisi itse jaksanut kantaa sitä bussille tai bussilta kotiin. Mies tarjoutui ottamaan sen toimistolle mukaan ja tuomaan sitten illalla tullessaan kotiin. Kuinka se nyt olisi käynyt päinsä, sillä minunhan piti laittaa sen olohuoneeseen heti eikä illalla. Eikö hän nyt sen vertaa ole vielä näiden vuosien aikana oppinut? 

Huhtikuun ostos oli siis tässä. Yksi asia listalta taas poissa. Nyt vielä yläkerran siivous ja minun puolestani viikonloppu saa alkaa! Muistakaa löhöillä ja herkutella. Nukkua pitkään ja olla vain kuin Ellun kanat. Tai haravoikaa piha ja juokaa kahvit kevätauringossa, jos sellainen mieluummin piristää mieltä. Minun viikonloppuni taitaa sisältää työhakemuksen kirjoittamista. Jännittävää, sellaista en ole tainnut aiemmin kirjoittaakaan.

653. tarina (Määrätä kaapin paikat)

Kävin aamulla Balatissa hyllyjäni hakemassa. Ne olivat melkein valmiit. Mehmet-usta hioi siellä kaapin kuvioita vanhemman näköiseksi ja pisti pikkuveljensä viemään "hanım efendin" teelle sillä aikaa. Istuin siellä kapoisan tien varressa pikkuliikkeiden välissä matalan pöydän ääressä. Pöytäseuranani oli hiljainen pikkuveli, joka ei kyllä ollut kovin pikku, vaan varmaankin lähemmäs 50-vuotias. Naapuripöydässä sen sijaan istui oikeasti pienikasvuinen setä, joka tarjosi minulle pidettään. Sitten hyllyt olivatkin valmiit.

Olisi oikeastaan reilua kuvata teille meidän kotia noita alakuvia laajemmalti, niin saisitte totuudellisemman kuvan tästä vallitsevasta tilanteesta. Tyydyn nyt kuitenkin kuvailemaan sanoilla: Ovesta sisään tullessa joutuu hyppimään papereiden yli. Äiti on purkanut siihen uusien kaappien käärepaperit ja jättänyt ne lojumaan. Olohuoneessa ja keittiössä on sikin sokin tuoleja, joille ei oikein ole nyt paikkaa, sillä meillä on nyt huonekaluja aikamoisen reippaasti. Taloon muuttavat ja ne, jotka pitäisi myydä. Keittiön lattialla lojuu roskikset. Maltoin tyhjentää ne, mutta en asettaa uusia pusseja vielä tilalle. Minullahan oli tietenkin kiire määrätä kaapin paikat ja asetella hyllyille tavaroita. Tiskikone on auki ja kaipaisi tyhjentämistä ja täyttämistä. Äiti ei nyt kerkeä, sillä äiti bloggaa. Yritän painaa tämän tilanteen aivoihini ja muistaa sen silloin, kun nalkutan lapsille levälle jääneistä tavaroista. Ehkä heidänkin kohdalleen on sattunut joku akuutti mielenkiinnon kohde, joka on vienyt kaiken heidän huomionsa. Sotku ei katoa, ehtiihän sitä raivaamaan myöhemminkin? 

Tällä puolella olohuonetta siis mukaan lähtevä kalustus ja taakse jää se Turkkiin jäävä, joka pitäisi laittaa myyntiin. Niin ja otetaanhan me sohvatkin tietysti mukaan.

Vessan kaappi on lähtöön asti keittiön sivupöydän kaappi. Tuossa sivupöydän alahyllyllä olikin säilössä tuo lasten vessan käsienpesuallas, jotka sitten pitäisi Talossa asentaa paikalleen. Vielä puuttuu muuten allastaso, joka saisi olla nyt tällaista samanväristä vanhempaa puuta. Pitäisiköhän kysyä Mehmetiltä… Kaapista tuli oikein hyvä ja sinne mahtuu hammasharjat ja muut tarpeelliset tilpehöörit. Lisäksi se on taatusti yksilöllinen tuote!

"Katsomasi tuote on sataprosenttisesti kierrätystuote. Olen keränyt siinä käytetyt materiaalit purkutaloista." Mehmet Sönmez

Yksi hylly on vielä auton paksissa, sillä mies ei ehtinyt sitä sieltä vielä purkamaan. On siis maltettava iltaan. Nyt minun täytyy kuitenkin rientää vähän siivoushommiin. Lapset ei valita äidin ympärilleen jättämistä tavaroista, mutta mies kyllä joskus valittaa. Kummallista, eikö se nyt ole itsestään selvää, että uudet hyllyt ei voi odottaa, mutta vanhat sotkut voi? 

Perjantai. Ehkä viikon paras päivä. Hyvää viikonloppua kaikille!