Ikkunan takana on sumuverho. Lapset ja mies hukkuvat siihen pian ovesta lähdettyään. Kameran patteri lataa, mutta en malta odottaa loppuun asti. On päästävä pian ulos, sillä minäkin tahdon olla ihan sumussa.
Kaupunki on kadonnut. On vain tämä edessäni oleva tie ja sekin vain muutamia metrejä kerrallaan. Tyhjästä ilmestyvät kävelijät ja sumun läpi leijuvat leipomon tuoksut. Kerälle kääntyneet kissat talojen ikkunalaudoilla ja ovien pielissä. Koirat, jotka eivät näytä tietävän, että onko jo päivä vai pitäisikö vielä puolustaa reviiriään tunkeilijoita vastaan.
Mäen päällä auringonsäde rimpuilee aikansa sumuverhon takana. Se selviytyy voittajana. Valon määrä lisääntyy ja pistää kaupungin hehkumaan. Taivas onkin taas sininen, ruoho vihreää ja talojen seinissä sateenkaaren värit. Minun Istanbulini. Joskus se on pakahduttavan kaunis. Niin rakas, että tekee kipeää. Mutta ei haittaa.
Laskeudun yhä vain alaspäin. Edessä häämöttää jo salmen sini. Beylerbey. Voiko sen kääntää Herrojenherraksi? Ainakin se on tyylikäs sellaisella huomaamattomalla ja itseään tyrkyttelemättömällä tavalla. Kuin komeasti harmaantunut mies siistissä puvussaan ja kädessään salkun sijasta muovikassi.
Yli liitävät lokit, siimoja selvivät kalamiehet, jalkaan puskeva kissa. Ympärillä aukaisee ravintolat ja liikkeet oviansa. Vieressä soljuva salmi ja poskipäitä hellivä aurinko. Kadun lakaisija tahtoo kysyä kamerasta, sillä hänkin on juuri ostanut oman Nikoninsa. Tämä lenkkeily alkaa tuntua elämäni huippuhetkiltä.
Olen ollut matkassa yli tunnin ja minulla on kamala nälkä. Aamupala ei maistu heti herättyä, mutta nyt voisin syödä vaikka hevosenlihakebappia. Poikkean siis viereiseen kauppaan ostamaan munia ja mansikoita. Sitten huijaan hieman ja istun bussissa mäen puoliväliin. Hyppään kyydistä ja puuskutan loppumäessä vielä hien pintaan.
Yhteensä 1h 30 minuuttia. Tomaattimunakasta ja kohta sitten mansikkarahkaa.
