90. tarina (Istanbul uhraa - Kurban Bayram)

Islamilaista uhrijuhlaa vietetään muslimimaailmassa parasta aikaa. Pyhiinvaeltajat viettävät juhlaa osana pyhiinvaellusta, mutta myös muu muslimimaailma pysähtyy juhlimaan neljän päivän ajaksi. Juhla perustuu kertomukseen Aabrahamista, joka oli valmis tottelemaan Jumalan käskyä jopa niin pitkälle, että olisi uhrannut poikansa Ismaelin. Myös Raamattu tuntee tarinan, mutta kertoo Aabrahamin vieneen uhrattavaksi poikaansa Iisakkia. Muslimeille kertomuksessa olennaista on Aabrahamin antama esikuva Jumalan tahdon ehdottomasta noudattamisesta, kun taas kristityille kertomus ennakoi Jumalan ainoan pojan tulevaa uhrikuolemaa ristillä. "Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!"

Uhrijuhlan aikana jokainen perhe, jolla suinkin on varaa, teurastaa uhrieläimen. Islamilaisten säädösten mukaan eläin on aina teurastettava katkaisemalla sen kaula, jonka jälkeen veri vuodatetaan eläimestä pois. Uhri toimitetaan jonakin uhrijuhlan päivistä. Uhrieläimenä on Turkissa joko lammas tai nauta. Lammas yhtä perhettä kohden, nauta seitsemälle taloudelle. Uhrieläimestä 1/3 on tarkoitettu perheen omaksi ruoaksi, loput lihat tulee jakaa almuina köyhille, sukulaisille sekä ystäville.

Juhla alkaa aamurukouksella joko moskeijassa tai naisten kohdalla useimmiten kotona. Ennen rukoukseen tuloa suoritetaan pesu ja pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin. Loppupäivä on tarkoitettu uhrin toimittamiseen, jakamiseen ja vierailuihin perheiden ja läheisten luona. Näille vierailuille viedään yleensä lahjoja, joka ainakin Istanbulissa näyttää painottuvan suklaaseen ja muihin herkkuihin.

Meidän perheemme ei luonnollisestikaan uhraa, eikä vietä juhlaa muuten kun nauttimalla juhlan mukanaan tuomista vapaapäivistä. Katukuvissa juhla kuitenkin näkyy jo kuukautta ennen varsinaista juhlaa. Silloin Istanbulia kohden virtaa rekkalasteittain uhrieläimiä eri puolilta maata. Väliaikaisia karjasuojia nousee tyhjille tonteille, joista yksi sijaitsee ihan kotimme vieressä. Tunnelmia sieltä seuraakin sitten seuraavalla kerralla.

ps. Tämä lammas olisi lähtenyt matkaan 500 liiralla. Paloittelusta olisi pitänyt maksaa vielä 200 liiraa lisää. Turkkilaisilla peruspalkoilla puhutaan siis todella suurista summista. (1€ = 2.5 TL)

89. tarina (Viimeiset vitsaukset ja kotiin paluu)

Aamulla sattui ja tapahtui. Ennen aamupalaa pesin hotellin sohvaa, jonne kuopus oli päättänyt kaataa mehut pullostaan. Aamupalan jälkeen samainen pullo kellui hotellin kalalammikossa, josta sitä kalastettiin ylös koko perheen voimin.

Lopulta päästiin matkaan, mutta sitä ei kovinkaan pitkälle kestänyt. Autosta näet puhkesi rengas noin kilometrin ajon jälkeen. Täyteen pakatun auton kanssa renkaan vaihtaminen olikin sitten isompi projekti. Tyhjennettiin paksi ja kaivettiin vararengas. Sitten taas pakattiin. Tässä vaiheessa olimme aivan Unkarin rajalla ja edessä oli pitkä matka läpi Serbian kohti Bulgarian Sofiaa. Emme uskaltaneet lähteä sellaiselle taipaleelle ilman uutta rengasta. Tarvittava pulju onneksi löytyi. Rengaskauppoja tehdessä levitettiin viltti viereiselle nurmikolle ja pidettiin lasten kanssa retkeä.

Aikaa oli tässä vaiheessa tuhrautunut jo yli puoleen päivään. Ylitimme siis Unkarin ja Serbian rajan ja lähdimme ajamaan. Sodan vaikutukset olivat vielä silminnähden edessämme. Belgradiin asti teiden kunto oli huono, kaiteet ruosteessa, talo- ja autokanta kehnoa. Jälleenrakennus oli ilmeisesti aloitettu jostakin maan toiselta laidalta. Ainoastaan huoltoasemat näyttivät hohtavan uutuuttaan runnellun maan keskellä. Ei tehnyt mieli pysähtyä.

Belgradin jälkeen teiden kunto alkoi kohentua. Jatkuvat tietyöt hidastivat kuitenkin matkaa ja lopulta saimme vuoriteillä sakonkin juuri ennen rajaa. Yhteisen kielen puuttuessa yritettiin asiaa selviä poliisin kanssa. Alennuksella selvittiin tälläkin kertaa, kun meillä ei ollut paljoakaan paikallista rahaa. Raja päästiin ylittämään melko myöhään ja maan vaihtuessa piti kellojakin siirtää vielä tunnilla eteenpän.

Jos olette joskus käyneet autolla Bulgariassa niin tiedätte maan liikenteen mahdottomuuden. Ajonopeudet ovat todella alhaiset ja jokaisessa mutkassa seisoo poliisi niiden noudattamista vahtimassa. Etenimme siis etanavauhdilla ja saavuimme Sofiaan todella myöhään. Hotellia ei löytynyt mistään ja väsytti. Lopulta päädyimme ihan kamalaan kommunistiajan muistimerkkiin, josta kerroinkin täällä. Oli ikävä kotiin ja omaan petiin.

Aamulla ei ketään kiinnostanut Sofia kierros. Ajatuksissa oli vain päästä kotiin niin pian kuin mahdollista. Bulgarian puolella mikään ei vaan edennyt pian. Ensin etsittiin ulosmenotietä kaupungista. Sitten madeltiin teitä nopeusrajoitusten kahleissa. Viimeisenä vitsauksena oli pitkät jonot rajalla. Aurinko porotti ja ihmiset koettivat vilvoitella välillä ilmastoiduissa autoissa, välillä jaloitellen autojen väleissä.

Mekin käväisimme lasten kanssa ulkona aika pian jonoon tulemisemme jälkeen. Oli selvää, että odotus tulisi kestämää jopa tunteja. Istuessamme taas autoon näimme rajavartijan etenevän määrätietoisesti autojonon reunustaa tullen suoraan meitä kohden. Auton luona mies pysähtyi ja pyysi meitä ajamaan VIP-jonoon. Hetken siinä mietittiin, että tietääkö tämä nyt hyvää vai pahaa?

Se tiesi hyvää. Rajavartija oli nähnyt pienet pellavapäämme ja päättänyt säästää heidät odotukselta. Paperimme katsottiin ja meidät toivotettiin kovin ystävällisesti "tervetulleeksi kotiin". Siinä mielentilassa taisin vuodattaa kyyneleitä, kun tunsin meidät niin tervetulleeksi. Takapenkiltäkin kuului iloinen lapsen ääni, joka huokasi: "Ihana Turkki". Olimme tulleet kotiin.

88. tarina (Budapest - iltamme sivujuonteessa)

Tunnustan. Tässä vaiheessa elämääni en ollut kovin valistunut matkaaja. Lähdimme näille reissuille liiemmin tutkimatta etukäteen kaupunkeja ja niiden nähtävyyksiä. Tämän vuoksi emme tienneet mitä odottaa. Sittemmin olen ottanut opikseni ja lukenut Lonely Planettini. Hankkinut kaupungin karttoja ja ollut parempi opas perheelleni. Näissä kaupunkihyppelyissä meitä johdatti Euroopan maantiekartta, intuitio ja auton nokka, eikä mikään niistä aina oikeaan suuntaan.

Budapestiin saavuimme vasta klo. 18.30. Aikaa kaupunkiin tutustumiseen oli siis kovin niukasti koska halusimme saada pilttimme säädylliseen aikaan nukkumaan. Eivätkä mitkään nähtävyydet tietysti enää siihen aikaan olleet aukikaan. Ajelimme pitkin jotakin niin leveää katua, että päättelimme olevamme lähellä keskustaa. Auto parkattiin lähelle suurta aukiota, jossa ihmiset kuluttivat leppoisan näköisesti aikaa. Takana aukesi suuri puistoalue ja puiden välissä pilkottivat linnan tornit.

Miten mukava iltahetki meille mudostuikaan siellä puistossa kävellessä ja linnanpihalla haahuillessamme. Paikka taisi olla nykyään museona ja jäi arvoitukseksi, että mikä ja kenen linna oli alkujaan ollutkaan. Hämärän hyssyssä ja lammen ääressä tuollaiset asiat muuttuivat sitä paitsi epäoleelliseksi. Tärkeää oli se, että saimme olla siinä ja katsella. Budapest nousi hetkessä kaupunkisuosikkieni listan kärkiasemille ilman yhtäkään nähtävyyttä, ruokapaikkaa tai kahvilaa.

Hetkinen, vai ei kahvilaa? Kävelyn lopuksi istahdimme monen muun tavoin aukean laidalla olevan rakennuksen rappusille. Mies löysi jostakin kahvia, joita hörpimme pahvimukeista lämpimässä illassa. Peittosi monta kahvilakokemustani tuosta vain.

Mieli olisi tehnyt jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa, mutta kello oli kerennyt pitkälle. Uteliaisuuttamme päätimme kuitenkin ajaa vielä eteenpäin ja katsoa mihin se tie vie. Arvaattekin varmaan mihin? Tietysti sinne varsinaiseen keskustaan Tonavan äärelle. Autosta katselimme valaistuja mahtavia siltoja ja joen toisella puolella nousevia palatseja. Ymmärsimme viettäneemme Budapest-aikamme jossakin sivujuonteessa, kun oikea keskusta olisi ollut ihmeteltävänämme vain muutaman kilometrin päässä.

Arvaa harmittiko? No ei, sillä se sivujuonne oli kiva kokemus. Tästä palatsialueesta päätimme kyllä tulla ottamaan selvää seuraavan kerran ollessamme kotimatkalla. Ja niin me teimmekin kolme vuotta myöhemmin (siitä sitten seuraavalla Eurooppa-kierroksella). Jos nyt molempien kokemuksien perusteella pitäisi valita kumman kokemuksen säilyttäisin, niin valitsisin tämän ensimmäisen illan sivujuonteen. Se oli ihmisen kokoisempi ja aidompi. Spontaanin hassu ja sympaattinen. Kiva muisto Budapestista.

87. tarina (Kaupunkihyppelyä- Praha ja Wien)

Ensivaikutelma Tsekistä oli surullinen. Olimme juuri ajaneet läpi suloisten pienten Saksalaiskylien, mutta rajalla tunnelma muuttui. Kylät eivät enää olleet niin hyvin hoidettuja. Tien vierustoilla myytiin, keskellä päivää, vuoronperää puutarhatonttuja ja naisia.

Ensimmäinen kaupunki oli kuin spektaakkeli jostakin huonosta ohjelmasta. Kadun raitilla kävelivät huivipäiset mummot ostoskassiensa kanssa puikkelehtien näiden nuorten vähäpukeisten naisten ja puutarhatonttu-myyjien välissä. Kadun reunassa oli talo Punaisten lyhtyjen alueen- malliin. Näyteikkunassa seisoi vaalea neitonen sinisissä uikkareissaan viittoillen ohikulkeville autoille. Muut tytöt parveilivat talon reunustoilla. "Miksi  noilla tädeillä on noin vähän päällä?"

Onneksi ensivaikutelma ei aina ole totuus. Ei ainakaan koko totuus. Prahan levittäytyessä eteemme saimme huokailla vaihteeksi ihastuksesta. Vietimme Prahassa leppoisan parituntisen kävellen. Aloitimme luonnollisesti kaupungin ykkösnähtävyyksiin kuuluvalta Kaarlen sillalta. Silta on seissyt kaupunkilaisten kulkureittinä jo vuodesta 1407 ja sananlaskun perusteella siellä kuuluukin olla ahdasta. "Tungos kuin Prahan sillalla." Kuuntelimme vanhojen herrojen soitantaa, katselimme muotokuvan piirtäjää työssään, pujahdimme Prahan kaduille ja lopuksi istahdimme syömään.

Pistimme Prahan mieleen kaupunkina, jossa viihtyisi varmasti hieman pidempäänkin. Tällä kertaa meillä ei kuitenkaan ollut mahdollisuus viipyä vieraana yhtään tämän kauempaa. Pakkasimme siis itsemme autoon ja  ajoimme rajan pinnassa olevaan hotelliin iltahetkeä viettämään. Luullakseni lapsille nämä hotellin iltahetket ovat yksi parhaita matkamuistoja.

Seuraavana aamuna ajoimme vuorostaan Wieniin. Odotukset olivat korkealla Sissi-elokuvat tarkasti katsonneelle äidille. Prahan kauneuden jälkeen oletimme Wieninkin olevan sellainen kaunis vanha kaupunki. Kaupunki oli kuitenkin pettymys. Vanhaa keskustaa oli vaikea löytää. Sää oli harmaa eikä tehnyt kaupungille oikeutta. Modernit talot hallitsivat kaupunkia ja Tonavaa ei oltu mielestäni osattu hyödyntää kaupungissa samalla lailla, kun esim. Prahassa. Takapenkillä kaupunkia katseleva 2-vuotias lyttäsi kaupungin aika pian sinne tulomme jälkeen tuumaamalla: "Tylsääää, tylsäääää." Se taisi kyllä kuvastaa meidän kaikkien tunnelmia.

Lopulta päädyimme Mozartin vanhoille kotisijoille. Pistäydyimme lähellä olevassa massiivisessa kirkossa ja siinä se oli surkeudessaan meidän Wienin kokemuksemme. Ehkä meidän vielä joskus tulee antaa  kaupungille uusi mahdollisuus hieman paremmin varustautuneena tai ainakin aurinkoisemmassa säässä?

86. tarina (Berliiniläisiä tyttöjä ja Dresdenin suihkulähde)

Oikeasti tässä välissä kuuluisi olla kasapäin ihania kesäisiä päiviä. Savusaunaa ja jokiuinteja. Makkaranpaistoa nuotiolla ja onkireissuja. Kirjastopäiviä ja torikahviloita. Kaikkea sitä ihanaa mitä Suomeen kuuluu. Hyppään sen kuitenkin yli ja lähden saman tien paluureissulle.

Tuolloin Hangosta kulki vielä superfast-lautta Rostockiin. Lähtö oli iltasella, joten aamulla ehdittiin rauhassa hyvästellä mummolan väki ennen ajomatkaa Hankoon. Laivasta tuli nautittua näin alkumatkasta enemmän. Oma mieli oli pirteä ja levännyt ja kanssamatkustajat perin siivoa väkeä, oltiinhan autoilla liikkeellä.

Aamu kului hitaasti, sillä yön aikana oli siirrytty Saksan aikaan. Aamupalan jälkeen ehti leikkimään leikkipaikassa, katselemaan elokuvia ja siirtyä vaihteeksi lounaspöytään. Perille päästiin vasta iltapäivällä, joten satamasta paahdettiin lujaa kohti Berliiniä. Kaupunkiin tullessamme oli ilta jo pimennyt, mutta katuvalojen loisteessakin sai kaupungista muodostettua jonkunlaista mielikuvaa. Ensimmäiseksi tuli mieleeni sana mahtipontinen. Massiiviset rakennukset, viivasuorat suuret tiet, muurin jäänteet ja kaupungin ilotytöt. Jälkimmäiset seisoivat katujen varsilla, kun Hollywood elokuvasta napattuna ja olimme iloisia siitä, että takapenkki nuokkui illan tässä vaiheessa. Tuli tyttöjä sääli.

Berliinin laitamilla nukuttiin yö sellaisessa Aki Kaurismäki- hotellissa. Pikkuväki kannettiin peteihin suoraan autosta ja aamulla matka jatkui välittömästi aamupalan jälkeen. Puolilta päivin saavuttiin ensimmäiseen varsinaiseen pysähdyspaikkaan, eli Saksan Dresdeniin.

Elbe-joen rannalla sijaitseva kaupunki oli sopivasti hallittavissa oleva kokonaisuus. Etenkin, kun pysyttelimme suosiolla kaupungin vanhimmissa osissa. Nosturit ja rakennustelineet kuuluivat sodassa pommitetun kirkon uudelleen rakentamiseen. Valitettavasti vielä tuolloin kirkkoon ei päässyt sisälle. Lapsille riitti tietenkin vaeltelu ulkona autossa istumisen jälkeen. Elävät patsaat olivat suuri riemun aihe, kuten juokseminen suihkulähteessä.

Itselleni riittää hyvän mielen lähteeksi aika usein kuppi hyvää kahvia ja tyytyväinen matkaseura. Sekä ihmisten katseleminen. Toivottavasti vuosien päästä pääsen näin rauhassa istumaan katukahviloihin, kun kuvaan osunut pariskunta. Puuttuu enää vain hyvä lehti tai kirja. Ehkä myös pieni pala justokakkua?

Ja matka jatkui kohti Tsekkiä, mutta siitä kuulette sitten ensi kerralla.

85. tarina (Lopussa kiitos seisoo)

Kuuden aikoihin alitimme Tanskan ja Ruotsin välisen sillan. Aamun valossa se oli hieno näky. Todellisuudessa katsomisemme oli vilkuilua, sillä puimme väkeä aamupalalle ja valmistuimme sen perään poistumaan laivasta.

Malmöstä oli Tukholmaan matkaa reilu 600 kilometriä, joten päivän suunnitelmat olivat sitä myöten valmiit. Maisema oli alkumatkaan verrattuna varsin vaisua. Kevät oli Ruotsissa eteläistä Eurooppaa jäljessä. Puut olivat vielä paljaat ja maisema sangen harmaa. Ajaminen alkoi jo puuduttaa. Puolimatkassa pysähdyimme tankkaamaan ja juomaan kahvit. Molemmat olikin sitten matkan kalleimmat lajissaan. Norjan tiesinkin olevan kallis maa, mutta että Ruotsikin, se oli uusi tieto. Loppumatkan ankeutta lisäsi kuumeinen esikoinen. Olimme niin valmiit matkan päättämiseen.

Tukholmassa etsittiin laivaa, jolla risteillä viimeinen vesiosuus. Liput saatiin Viking Linen laivaan hienoisen odottelun jälkeen. Hytin luona meitä oli vastassa kovin päihtyneessä tilassa olevia nuoria miehiä. "Hei kuulkaa, anteeks tosi paljon, että me pidettiin sellaista melua viime yönä." -Saatte anteeksi, sillä me vasta tulimme. Toivottavasti ette ole aikeissa meluta seuraavana yönä, sillä meillä on täällä sairas lapsi ja väsynyt perhe pitkän matkan jäljiltä. "Siis kuulkaa, ette te voi sitten tänne jäädä. Menkää neuvontaan ja sanokaa niille, että teille pitäs löytää uusi hytti. Jos ne ei anna, niin sanokaa, että teidän naapurissa on ne sekakäyttäjät, niin ne kyllä tietää." Käännyimme kannoillamme ja painuimme neuvontaan. Nuoren miehen ohjeet oli hyvät, sillä meidät siirrettiin välittömästi terveiset kerrottuani paljon parempaan hyttiin yläkansille ilman mitään lisämaksuja.

Kolmen vuoden tauon jälkeen Ruotsin laiva oli melkoinen kulttuurishokki. Turkissa ei näy avoimesti päihtyneitä henkilöitä. Ei kuule kiroilemista niin korviin pistävästi. Laivalla tuntui, että jos vastaan tuli hiemankin fiksummin käyttäytyvä henkilö, hän puhui aina ruotsia. Lapset katsoivat menoa ilmiselvästi järkyttyneinä. "Äiti, miksi nuo sedät on sotkennut tämän koko käytävän. Eikö niiden äiti ole sanonut, että roskat pitäisi laittaa roskikseen?"

Aamulla laiva saapui tuttuun satamaan. Viimeiset 130 km takapenkki nukkui ja heräsivät mummolan pihalla. Perillä odotti matkalaisia karjalanpiirakan ja pullan tuoksuinen mummola. Sauna napsautettiin päälle ja mummon ja papan sylille oli käyttöä. 3743 kilometrin pituinen matka mummolaan oli päättynyt.

84. tarina (Vierivä sormus ja Reinin laakso)

Aamupesulla vihkisormukseni pomppasi hyllyltä suoraan pesualtaaseen ja vieri viemäriin. Hetkessä huomasin miten kiintynyt olin tuohon pieneen rinkulaan, joka sormeeni mieheni toimesta pujotettiin kotikirkon alttarilla vuonna 1994. Tässä tapauksessa kävi lopulta onnellisesti, kiitos putkistossa pesivien hiusten. Mieheni ja ystävämme avasivat putken ja aikansa etsittyään sormukseni löytyi kiinnittyneenä hiustukkoon. Onnellinen jälleennäkeminen ja muistutus numero 708: älä riisu sormuksiasi viemärien lähettyvillä.

Söimme aamupalan ja kiitimme isäntäväkeä vieraanvaraisuudesta. Sekä sormuksen etsinnästä. Jätimme ystävät vilkuttamaan ovelle ja suuntasimme lähistöllä virtaavan Rein-joen vierustoille. Tämä päivä oli tarkoitus ihastella Reinin laaksoa molemmin puolin jokea. Ensin ajellen vasenta laitaa, hypäten Bobbardin kohdalla lossiin siirtyen joen toiselle puolelle.

Lukuisten linnojen ja idyllisten kylien kaunistamaa jokilaaksoa ei suotta sanota Saksan kauneimmaksi alueeksi. Ympärillä viljellyt viinipellot, joessa virtaava vesi, laivat ja pikkuiset satamat olivat kaikki katsomisen arvoisia. Eniten hämmästytti se linnojen paljous. Miten niihin kaikkiin löytyikin asukkaita aikoinaan? Ikään kuin Reinin laaksossa olisi asunut vain kuninkaita, herttuoita ja prinssejä.

Täytyihän sitä yksi linna käydä sisältäkin katsomassa ja me valitsimme kohteeksemme Marksburgin linnan. Ulkopuolelta se täytti kaikki linnan tunnusmerkit. Plussaa myös sijainnista vehreällä vuorella ja näköalasta. Lapsia kiinnosti eniten kidutuskammiot ja haarniskasali, jossa silmät pyöreinä katselivat monenlaisia haarniskoja ja keihäitä. Lopuksi juotiin linnan pihalla kuninkaalliset kahvit ja aloitimme etenemisen kohti laivarantaa.

Bremenin kohdalla piti tietenkin kuunnella satua Bremenin soittoniekoista. Vieläkin elävästi muistan lasten naurun, kun nauhalta kuului: "Ottakaaa ryöväri kiiiiinnni". Ajomatkan aikana teimme laskelmia siitä kannattaisiko ostaa liput suoraan Helsingin lauttaan vai kiertää Ruotsin kautta? Päädyimme menemään suoraan Helsinkiin.

Laiva oli kuitenkin jo mennyt, kun lopulta saavuimme satamaan. Yhdet oksennukset oli siistitty moottoriten varrella ja muunkinlaisia hidasteita oli matkalla riittänyt. Kaikilla alkoi olla jo ikävä mummolaan ja matkustamisesta oli saatu tarpeeksi tällä erää. Päädyimme lopulta Travemunde- Malmö laivaan, koska se oli lähdössä ensimmäisenä ja iltapala alkoi kuulostaa perin hyvälle idealle.

Iltaa istuimme laivan ravintolassa. Rekkamiehet ja me. Naisia oli joukossa minun lisäkseni perheemme pikkunainen, sekä yksi naispuolinen rekkamies. Eväät olivat tuhdit ja hyvät, kuten rekkamiehille sopiikin. Vatsat täynnä oli mukava ummistaa silmät ja matkata kohti naapurimaata.