"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Ei makeaa mahan täydeltä ja kaikella on aikansa. Aurinko vetäytyi varjoon ja me teimme viimeisen piknikin rannalle. Jätimme hyvästejä Hangolle. Sen kauniille huviloille, rannoille ja yhteisille hetkille. Olimme viihtyneet, mutta nyt oli aika jatkaa matkaa.
Illalla tihkutti vettä. Veimme lapset nostalgiamatkalle. Viimeisenä lapsettomana kesänä me nuorena parina purjehdimme Hankoon. Saavuimme vierasvenesatamaan ja palkitsimme itsemme muutaman venesapuska-päivän jälkeen makasiiniravintolan pizzalla. Se syöpyi mieleeni jonakin ihmeellisen ihanana. Johtuen varmaan siitäkin, että opiskelijoilla oli harvoin rahaa ulkona syömiseen:). Nyt me poljimme pitkin junaradan reunaa. Ohi kahvitalon makasiineille. Vietimme illan menneen ja nykyisen risteyskohdassa. Muistellen mennyttä ja iloiten nykyhetkestä. Tällaiset neljä aarretta oli elämä meille antanut. Kuljettanut pitkin poikin ja palauttanut takaisin sinne mistä joskus lähdettiin. Ja josta taas jatkettaisiin eteenpäin.
En ole aamuihmisiä. Kellon soittaessa väsyttää. Kestää tovin jos toisenkin, ennen kuin pääsen käyntiin. Suomalainen rytmi, jossa töihin pitää mennä seitsemäksi tai kahdeksaksi, tuntuu kidutukselta. Turkissa ovat sentään ymmärtäneet, että ennen yhdeksää ei ole elämää. Loma-aamuihminen olen kyllä. Elämän luksusta ovat hitaat aamut, jolloin saa nukkua. Herätä hitaasti. Pitkittää aamua, joka itse asiassa on jo normaaleille ihmisille muuttunut päiväksi ajat sitten. Brunssit keksittiin minua varten.
Vaikka aamulla kuinka väsyttäisi, iltaa kohden piristyn. Muiden mennessä nukkumaan, olen valppaimmillani. Hiljainen talo houkuttaa valvomaan. Kun puoliso omaa saman rytmin, illat venyvät venymistään. "Katottaisko vielä jotakin?" "Mitäs sitte syötäisiin?"
Minulta jää siis kuvaamatta kauniit aamun valot. Auringonnousut. Hiljaiset kylätiet aikaisin aamulla. Mies se lähtee joskus reippaasti kuvaamaan väsymyksestään huolimatta. Minä käännän silloin kylkeä ja ajattelen, että onhan niitä valoja illallakin. Kuten vaikka Hangon rannassa, kun päätimme juoda iltakahvit kallioilla.
"Taivas on kuin Suomen kesä, ilman hyttysiä," sanoi pappi leirikeskuksen pihalla. Ajattelin, että niin se varmaan on. Taivashetkiäni on kesäillan haikea valo, alla lämmin kallio, edessä meri. Hienon hieno tuulenvire, joka estää verenimijöitä saapumasta. Alhaalta kuuluu iloinen lapsen nauru, kun nakupelleni sukeltaa viileään veteen. Kalliolla pieni tyttö maistaa elämänsä ensimmäisen kerran ruohosipulia. Vieressäni on olkapää johon nojata. Kuppi kahvia ja pulla.
ps. Lisäsin tämän, miten en aikaisemmin keksinyt sitä laittaa?
Suomessa on parasta: Kesäillat. Kesäpäivät. Kesä. Itkettää, kun Vesku laulaa Lapin kesän. Tietoisuus siitä, että mikään ei kestä loputtomiin ja elämä on ohikiitävää. On tartuttava hetkeen, oltava kiitollinen siitä mitä on saanut. Pidettävä kiinni ja rakastettava. Metsätiet, soran rapina pyörän alla. Edessä avautuvat näkymät. Kalliorannat. Hiljaisuus. Tikan koputus puussa, linnun laulu. Veteen sukeltava tiira. Ruohosipuli kallion kolossa. Lapsen ilmeet uudet edessä.
Me ajoimme Hankoa ristiin rastiin. Tukka ja helmat hulmuten. Puuttui vain pyöränkorissa oleva mankka, joka olisi soittanut kaunista sävelmää ja suomi-iskelmiä. Talolla meillä oli kartta ja siihen me ruksasimme paikkoja, joissa olimme käyneet. Siitä me tarkistimme paikkoja, joissa meidän piti vielä käydä. Sen päivän kohdalle oli merkitty Neljän Tuulen Tupa.
Neljän Tuulen Tupa sijaitsee keskustan kupeessa pikkuruisella saarella. Paikan useiden omistajien joukosta löytyy oikea julkkis, eli itse marsalkka Mannerheim. Mannerheimilla oli mökki viereisellä saarella ja hän kyllästyi kuppilasta tulleeseen mölyyn. Siitä melusta selvisi sillä, että hän osti paikan itselleen vuonna 1927 ja teki siitä kahvilan. Kahvilana se palvelee edelleenkin, joten täytyihän sitä käydä testaamassa. Lapset seikkailivat pikkuruisen saaren naapurissa olevan minipikkusaaren.
Enemmän kuin nähtävyydet ja rannat, minua henkilökohtaisesti puhutteli ne Hangon vanhat talot. Siellä niitä seisoi vierivieressä. Toinen toistaan somempina. Ostin näitä Hangon taloja esittelevän kirjan Huvilan Hengessä heti sen ilmestyttyä. Ihailin ja luin kirjan moneen otteeseen. Nyt katselin niitä samaisia talokaunokaisia ulkoa. Että joku onnellinen saa asua siellä, ihan oikeasti. Vaikkapa nyt se Hangon Anna, jonka koti paljastuikin myöhemmin yhdeksi kirjan kodeista. Ja kuinka ollakaan, koko kirjan oli kuvannut Annan mies, herra Kamera. Taloon en sentään törmännyt, koska olivat piilottaneet sen sisäpihalle. Kellä onni on se onnen kätkeköön?
Asukaa hymyillen hankolaiset! Kyllä teidän kelpaa.
Suomessa on parasta: Kahvi ja pulla. Karjalanpiirakat ja munavoi. Mummon tekemänä tietenkin. Lohisoppa. Mustikkapiirakka. Munkit. Savulohi. Kaikki rakkaat maut, jotka maistuvat parhailta juuri Suomessa, mieluiten kesäpäivänä tai valoisassa kesäyössä. Punaruutuiselta liinalta.
