330. tarina (Batak- hypätään järveen)

Aamulla lähdimme järvelle. Ystävät olivat varaneet matkaan onget ja ruokatavarat, sekä kaiken muun piknikkiin tarvittavan välineistön. Me pakkasimme kassiin vain uimapuvut ja levollista mieltä. Koko päivä oli tarkoitus vain oleilla. Turkkilaiset osaavat sen taidon sisäsyntyisesti, suomalaisen suorittajan on täynyt harjoitella. Harjoitus ei ole tehnyt mestaria, mutta kehitystä on kuitenkin havaittavissa. Päivä oleillen onnistuu jo melko hyvin.

Me purimme autoista onkia, grillin, ruokatavaroita, peittoja ja köyttä keinua varten. Järvimaisema tuntui suomalaisen kotoiselle. Muutama teltta oli pystytetty rannan läheisyyteen ja joku toinenkin seurue asettautui parasta- aikaa viettämään päivää rannalla. Myöhemmin paljastui, että hekin kuuluivat turkkilaiseen millet- kansaan. Läheisen kaupunkin moskeijan miesväki oli lähtenyt poikiensa kanssa retkelle.

Kolmonen oli odottanut onkireissua koko matkan. Nyt hän liimautui onkeensa ja suostui uimaankin vain haavin kanssa. "Jos kala juuri silloin nappaa." Mies selvitti kärsivällisesti siimasotkuja. Toimimme uimavahteina ja kiikuttajina, mutta pääsääntöisesti vain makoilimme, kävelimme pitkin järven rantoja, kuuntelimme sammakon kurnutusta ja maistelimme metsämansikoita. Kesäpäivä parhaimmillaan.

Päivän päätteeksi köysi yhdisti rannan kaksi turkkia puhuvaa seuruetta. Mies keksi ripustaa köyden poikia varten, jotta nämä saattoivat hyppiä järveen. Pian saapuivat "isommat pojat" katsomaan ja kohta koko miesväki oli hyppimässä järveen. "Katsokaa, kuin Tarzan." Mies suuressa parrassaan, kovaa ja korkealta: "Allahu akbar."

Pojat on aina poikia. Ja tytöt tyttöjä. Miesten hyppiessä järveen me tytöt keräsimme kauniita kukkia, tarkkailimme sammakoita rantavedessä ja kävimme ostamassa kahvit läheiseltä leirikeskus-alueelta.

Peshteraan palatessamme pysähdyimme Batakissa ottamassa lähdevettä. Se on pieni 4500 asukkaan kylä, jossa turkkilaisista ei kuulema oikein pidetä. Huhtikuussa 1876 kyläläiset puolustautuivat turkkilaisia vastaan  Peter Goranovin johdolla yhdeksän päivää. Sitten vastarinta murtui ja turkkilaiset marssivat kylään tappaen lähes kaikki siellä olevat (5000- 6000 henkeä) ja polttaen kylän maantasalle. Tätä tapahtumaa pidettiin alkusykäyksenä Venäjä- Turkki- sodalle, joka alkoi vuotta myöhemmin. Edelleen historian varjo leijuu kylän yllä ja ystävät kulkevat kylän ohi ikään kuin vaihvihkaa ja olemassaoloaan anteeksi pyytäen. Isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen?

329. tarina (Belogradchik- puolimatkan pysäkki)

Aamulla me jätimme Belgradin ja toivoimme olevamme hyvissä ajoissa Peshterassa. Ensin jumahdimme rajalle. Jonot etenivät hitaasti ja lämpötilat näyttivät hieman vajaata 50 astetta. Oli käsittämättömän kuuma. Säätäessäni ilmastointia viileämmäksi, muistin lapsuuden kuumia kesälomareissuja. Hikoilimme autossa ja kysyimme tuhannesti: "Milloin me oikein olemme perillä." Ja silloin lämpötilat pysyivät sentään jatkuvasti alle 30 asteessa. Meidänkin takapenkki esittää tiheästi tiedusteluja perille tulosta, mutta nykytekniikka tekee matkasta helpomman. Ilmastoitu auto, matkatelevisio ja navigaattori. Vastaajalla on esittää yksityiskohtaista tietoa, kuten: "Olemme perillä neljän tunnin ja kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä."

Puolivälissä matkaa oli Belogradchik. Tie kiemurteli pitkin kaunista maaseutua, ohi pikkuisten kylien ja metsien. Se oli kaunis katsella, mutta hidas ajaa. Tuntui, kuin kellon viisarit olisivat tikittäneet eteenpäin ylimääräisellä nopeudella. Ajan juoksusta huolimatta, päätimme pysähtyä katsomaan linnoituksen ja käydä samalla syömässä. 

Belogradchikin linnoitus rakennettiin jo noin 100 eKr roomalaisten toimesta. Vuosisatojen myötä sitä kohensi bysanttilaiset ja bulgarialaiset. Nykyisen ulkoasunsa se sai ottomaanien toimesta vuosina 1805-1837.

Näkymät olivat vertaansa vaille. Mietin kuinka kaunis paikka voikaan olla syksyllä, jolloin siellä ehkä jaksaisikin patikoida. Nyt me vain puuskutimme helteessä etsien varjoa. Tehden pikaisen kierroksen ennen pujahdusta läheiseen ravintolaan. Siellä taas muistimme kuinka ihanaa on bulgarialainen ruoka. Perunoita Fetajuustolla. Melkein yhtä hyvä helleruoka kun pizza:).

ps. Istanbulissa sataa ja ilmat ovat viilenneet. Kymmenen päivän kommuunimme lakkasi eilen, kun ystävät palasivat kotiin. Samaan aikaan Itävallan Jenni on saapunut kaupunkiin, mutta en saanutkaan häntä eilen enää kiinni sähköpostilla kahvitreffien tekemistä varten. JOS Jenni luet tämän ja teillä on aikaa, laita viestiä! Jos luet vasta jälkikäteen, niin toivottavasti teillä oli hyvät päivät Istanbulissa, vaikka säät nyt hieman (meidän iloksemme) viilenivätkin.

328. tarina (Belgrad- missä joet yhtyvät)

Kerran me ajoimme Serbian läpi. Kiireellä ja kovaa. Meillä ei ollut minkäänlaista halua tutustua maahan paremmin. Sodan jäljet olivat liian selvästi esillä. Huoltoasemilla eivät toimineet sähköt ja toisella meitä huijattiin. Sakotkin vielä saatiin jossakin vuoristoteillä. Itsekin siis yllätyin, kun mielenkiintoni Belgradia kohtaan alkoi nousta.

Saapuessamme kaupunkiin navigaattori lakkasi toimimasta. Se ei tuntenut teitä, vaan kertoi meidän olevan alueella, josta ei ole karttatietoja. Ympärillä kohosivat todella rumat betonimöhkäleet, joita jotkut kodiksi kutsuivat. Muistuttelin itselleni, että joskus ensivaikutelma voi pettää.

Lopulta löytyi hotelli. Se oli kaunis ja tilava. Henkilökunta kantoi tyhjään tilaan neljä petiä ja lapset saivat pehmoisista pehmoisimman siskonpedin. Se täytti huoneen laidasta laitaan. Me istuimme sängyn laidalla ja joimme mehua. Lasin lasin perään. Kun jano oli sammutettu, oli aika etsiä ruokaa.

Kävelykatu alkoi läheltä hotellia. Vain muutaman metrin käveltyämme kaupunki otti meidät omakseen. Minusta tuntui sopivan kotoiselle ja sopivan vieraalle. Belgrad oli rosoisen kaunis ja teeskentelemätön. Slaavilaisen näköiset miehet virittyneissä vaatteissaan lauloivat ilman säestystä. Toisella nurkalla viritteli soittimiaan blues-bändi. Vieri vieressä seisoivat talot todistaen, että sosialistinen realismi ja art nouveau voivat näyttää hyvälle yhdessä.

Nälän voitettuamme me maleksimme kohti kävelykadun perässä seisovaa linnoitusta. Etuvartiossa seisoivat tykit, jotka kiinnostivat erityisesti poikia. Esikoinen sai ihailijoita ja tuli ikuistettua hämillisesti hymyillen nuorten miesten kameroihin. Minä etsin käden, jonka löysin jo monia vuosia sitten. Siihen on ollut matkoilla hyvä tarttua, eikä siihen ole tarvinnut pettyä kotioloissakaan.

Alla yhtyivät joet. Taivaalla räjähtivät värikkäät ilotulitukset. Me olimme siinä, kaikki yhdessä. Ajattelin, että joskus ensivaikutelma todellakin pettää. Liian helposti voi jäädä näkemättä kauneus ruman kuoren alla. Ellei päätä katsoa pintaa syvemmälle ja tahdo etsiä. Onneksi me tahdoimme. Belgrad oli kaunis.

327. tarina (Zagreb- tyhjät kadut)

Siinä missä koko muu Kroatia tuntui hautautuvan turistilaumojen alle, Zagrebissa saattoi jo kysyä: "Missä kaikki ovat?" Aikamme kuljettuamme tyhjillä kaduilla, päädyimme kirkkoon. Siellä olivat penkit täyttyneet ja väki veisasi sydämen kyllyydestä. Zagrebilaiset viettävät siis perjantainsa kirkoissa. Eikä turistit ole vielä kaupunkia löytäneet? Tai ainakaan eivät ole halunneet Zagrebiin kesällä?

Jumalanpalveluksen loputtua väki virtasi kaduille. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta ilmestyivät katujen kulmiin elävät patsaat. Ravintolat rupesivat täyttymään ja elämä palasi Zagrebiin. Me kuljimme muiden mukana siiheksi kunnes nälkä ajoi meidät pöytään. Jos teistä tuntuu, että lomiimme kuuluu kiinteästi pizza, niin olette oikeassa. En tiedä mitään parempaa ruokaa helteisen päivän päätteeksi. Pizzakiintiömme on myös lomalle mennessä aina todella vajaa, sillä Istanbulista eikä koko Turkista saa sellaista kunnollista italialaistyyppistä pizzaa. (Tai jos joku Istanbullu tietää toisin, kertokoon meille kiireesti!)

Matkaoppaan mukaan Zagrebista kuuluisi ostaa kengät ja kravatti. Jälkimmäinen on zagrebilainen keksintö ja esimmäiset ilmeisesti vain erityisen halpoja. Emme ehtineet ostamaan kumpaakaan. Ostosten sijasta löntystimme vatsat pinkeinä pimenevässä illassa. Pysähtyen kuuntelemaan aukion reunaan bändejä ennen paluuta hotellille.

 Zagrebin erityisyys taisi olla juuri se turistivapaus. Aavistus siitä mitä Kroatia voisi oikeasti olla.