55. tarina (Istanbul- kotini on linnani)

Istanbulin lempipaikkojen kirkkain ykkönen on tietysti meidän koti.

Kotimme ei ole historiallisesti arvokas. Se ei häikäise rakennuksena tai viimeisen päälle mietityllä sisustuksella. Se ei ole trendikäs eikä turistikohde numero 1. Kotimme on kerrostalokoti vartioidussa taloyhtiössä. Ulkopuolelta talot ovat kipeästi remonttia vaille, mutta sisältä asunto on tilava, valoisa ja ennenkaikkea kotoisa. Kotimme on vuokrattu mukavalta pankkiirilta ja tehty kiinnekohdaksi ja suomalaisuuden saarekkeeksi tänne suurkaupungin keskelle.

Väittäisin, että ulkosuomalainen jos joku kiintyy kotiinsa. Omaan tai vuokrattuun. Kodin ulkopuolelta alkaa maailma, jossa olet aina ulkomaalainen. Maailma, jossa pätee erilaiset säännöt, kuin omassa maassasi. Turkkilainen kulttuuri, kansa ja kieli ovat meille jatkuvan opiskelun alla. Opiskelun, jota emme koskaan saa valmiiksi vaikka asuisimme täällä vanhuuden päiviin asti. Me emme muutu ikinä turkkilaisiksi, vaikka haluaisimme. Turkki ei koskaan muutu Suomeksi, eikä sen pidäkään. Turkin kielestä ei tule äidinkieltäni vaikka kuinka yrittäisin ja opettelisin. Aina on jotakin, jota en vieläkään osaa ja ymmärrä. Enkä aina haluakaan ymmärtää.

Turkki, turkkilaiset ja turkkilaisuus tuottaa meille paljon iloa. Täällä on asioita, joihin haluamme yhtyä, joiden haluamme tulevan osaksi omaa identiteettiämme. Näistä asioista olen usein kiitollinen. Hyvinä päivinä esittelen itseni ylpeänä "turkkilaistuneeksi suomalaiseksi". Turkissa on myös asioita jotka tekevät hulluksi, raivostuttavat ja saavat itkemään. Asioita, jotka saavat suunnittelemaan paluumuuttoa Suomeen. Onnellinen se, joka saa paeta pahana päivänä omaan kotiin, laittaa pullataikinan kohoamaan ja sanoa itselleen "älä välitä suomalainen".

Kotimme on sekoitus suomalaista ja turkkilaista, niin sisustuksessa, kuin ruokapöydässä. Kahden kulttuurin iloja on juuri se, että saa valita sen mistä enemmän pitää. Me olemme kuitenkin suomalaisia. Meidän kotona juhlitaan suomalaiset juhlat juhannusta lukuunottamatta. Kotikielemme on suomi, vaikka koulussa olivatkin sitä mieltä, että meidän pitäisi puhua lapsille englantia ja lukea turkkilaisia kirjoja. Meillä on siniset silmät ja vaaleat tukat, taipumus metsäläisyyteen ja kaipuu omaan tilaan ja rauhaan. Kodin ulkopuolella peitetysti, mutta kotona ihan reteesti ja peittelemättä.

Kotimme on linnamme. Istanbulin ihanin paikka!

ps. Kuvat ovat meidän kesäolohuoneesta tai monitoimitilasta, eli parvekkeeltamme. Siellä on juhlittu lasten synttärit, äitienpäivät ja monet muut kesäiset juhlat. Kesäiltoina se on kotimme paras paikka, jonne mielellään kutsutaan ruokavieraita. Päivän porotus on lämmittänyt parvekkeen lattian, pimeä ilta kätkee meidät sisäänsä. Ympäriltä kuuluu veden lorina, puheen sorina ja sirkkojen siritys. Grilli kuumenee ja ruoka maistuu paremmalle tähtitaivaan alla. Lasten kömpiessä telttoihin nukkumaan (siellä he kesäisin oikeasti nukkuvat, kun sisällä on liian kuuma) alkaa isillä ja äidillä ulkoilmaelokuvat. Sitä ennen on tietysti kasteltu kukat ja saatu kosketus sisäiseen puutarhuriini:).