402. tarina (Kiipeän kuolemasta elämään)

Kuljen kadun aurinkoista puolta, vaikka se tarkoittaa monia tienylityksiä. Koneeni on vasta käynnistymässä ja käsiä palelee. Kamera jähmettää aamupesuilla olevat kissat hassuihin asentoihin. Työhön menijöitä se naurattaa ja jäävät yleisöksi. Kirkossa ei saa kuvata, mutta sisään saa mennä  rukoilemaan. Rukoilen siis lasten ja miehen puolesta, pyydän siunausta ja varjelusta tähän päivään. Muistan rakkaita, jotka ovat fyysisesti kaukana, mutta kulkevat jatkuvasti mukana sydämen sopukassa. Kiitän auringonpaisteesta ja elämästä. Uudesta armon päivästä, johon olin herännyt. 

Lenkkeillessä olen viimeisen kahden viikon aikana törmännyt monenlaiseen, mutta eniten kuolleisiin. Istanbulista hautausmaa löytyy jokaisen tienmutkan takaa, niin tälläkin kertaa. Kiipeilen rappuja ja  mutkittelen polkuja. Hihittelen hassuille nimille. Minusta eläessä on tärkeä muistaa kuolevansa. Se asettaa arvot ja tahtomisen oikeisiin mittasuhteisiin. Pitää pienellä, mutta kiitollisella ja elämänmakuisella paikalla. 

Hautausmaan alanurkassa ei olekaan porttia. Siellä surraan ja muistetaan jotakin, joka ei enää ole täällä. Käännyn muutamaa hautaa ennen ja kiipeän taas. Ohi isoäitien, setien, lapsien ja puolisoiden. Mietin, että vaivaako vainajaa ajatus muurin takaa kuuluvasta jatkuvasta autojen humusta. Olisiko kuolleelle iloa siitä, että tietää yläpuolella lintujen kuoron aloittavan kevätkonserttia? Minua vaivaa nyt lähinnä se, että tällä hautausmaalla ei ole yhtään porttia. Aikani etsittyäni kiipeän aidan yli kuolemasta elämään.

Kapteeni joka katosi Mustenmeren syvyyksiin.

"Mitä teit tänään Jumalan hyväksi?" kysyy teksti moskeijan oven päällä. Liityn huivipäänaisten jonoon ja ajattelen, että miksi kirkon oven päällä ei lukisi tekstiä: "Mitä Jumala teki sinun hyväksesi?" Sivukadulta löytyy taas kapeimmat kujat ja kauneimmat talot. Sekä rappuset, jotka nostavat sydämen sykkeen ja punan poskille.

Allani lepää Üsküdar ja päässäni soi tämä ikivanha renkutus. Laitetaanpa vahinko kiertämään. 

Rannassa tekisi mieli jatkaa lenkkiä vaikka Istanbulin toiseen reunaan asti. Aurinko lämmittää ja liikekin on tehnyt tehtävänsä. Joku takaraivossa muistuttaa, että oikeastaan tänään on kyllä työpäivä. On aika kävellä kohti bussipysäkkiä. Matkalla törmään kalastajiin ja sammakkomieheen. Jälkimmäinen valmistautuu hyppyynsä, joten jään hetkeksi sitä odottamaan.

Sataman kukkaisnaisilta ostan vielä kimpun tulppaaneja, toivottavasti tänään siivoutuvaan kotiin. Ohi ei vain voi kulkea, kun ovat niin ihania. Sekä kukat, että ne kukkaisnaiset. Sitten hyppään bussiin tulppaaneineni ja ajan kotiin. 

1h 10 minuuttia. Se oli tämän haasteen aurinkoinen loppu. Jatkoa seuraa tavalla tai toisella. Kiitos mukana tsemppaamisestanne!