585. tarina (Tarjolla iilimatoja, teetä, luksusvessa ja karmeita painajaisunia)

Sitten oli se Doğubeyazitin kolmas nähtävyys, jota en nyt enää edes muista. Emmekä saa sitä nähdäkään, sillä se ei ollut auki. Sen sijaan paikan päältä olisi löytynyt sairaille iilimatoja (teksti alla), mutta mies ei ostanut. Eihän meillä ollut kukaan sairaana. Istuivat kuitenkin koko miesjoukko juomaan teet, jotka talopahasesta tultiin heti tarjoamaan. Vieraanvaraisuudesta kun ei kannata kieltäytyä, sillä se avaa monesti ovet hauskoihin hetkiin ja mielenkiintoisiin tarinoihin. Ja tällä kertaa myös kivoihin kuviin  pihan lapsista.

Paluumatka alkoi. Ensin tie Vaniin. Putouksella meinasivat syödä takaisin tullessa, mutta ei siellä ollutkaan ruokaa. Sen sijaan oli tarjolla oikea luksusvessa (alin kuva). Täytyihän se tietenkin käydä koittamassa. "No, millainen se oli," minä kysyin. "No, sellainen luksusvessa tietenkin," sanoi mies. Päätelkää sitten itse, niin minäkin tein.

Sellainen oli miehen matka Itään. Hyvä, kun pääsi käymään ja toi näin ihanat kuvatuliaiset, mutta kaikkein ihanin oli se, että hän tuli takaisin kotiin. Olen nimittäin joskus miettinyt niitä miehiä, jotka eivät tule, vaan katoavat ravintolareissuilta vieraisiin huoneisiin. Niitä, jotka pysyvästi jäävät muille teille. Niille, joiden kainalo ei ole pysyvä turvasatama, vaan kolo jossa viettää aikaa ennen kuin se muuttaa muualle. Minulle sellaista on onneksi tapahtunut vain unissa. Kutsun niitä karmeiksi painajaisuniksi.

Miten tämä loppu nyt liittyi mihinkään? Ei mitenkään. Sen sijaa oma matkani on jo nurkan takana, mutta siitä sitten ensi kerralla.

583. tarina (Nähdä Ararat - usein sekin jo riittää)

Me kävimme Idässä kahdesti. Ensin kiersimme Mustanmeren kautta Doğubeyazitiin, Araratia ihmettelemään. Silloin katsoimme, että "olisi tuossa lähellä tuo Van-järvikin", mutta voimat loppuivat kesken. Toisella kertaa piti sitten lähteä asiakseen sinne Vanille. Nyt taas tämä miehen seurue halusi nimenomaan sinne Aratille, mutta lennot menivät kätevästi Vaniin. Näin ollen vuokrasivat Vanista auton ja ajoivat yhdeksi yöksi Doğubeyazitiin. Tämä 185 km sujui komeita maisemia ihaillessa ja matkan varrelle sattui vielä Muradiyen putoukset.

Doğubeyazitissa ei ole paljoa nähtävyyksiä. Tarkoittaen lukuisia museoita tai monia linnoituksia. Nyt suoraltaan tulee kaksi nähtävyyttä mieleen ja ne molemmat miesväkikin kävi tietysti katsomassa. Syy tänne pieneen kaupunkiin matkustamiseen oli se vuori, Ararat. Vuoren huipulle ei tietenkään näin lyhyellä reissulla pääse kiipeämään. Siihen tarvitaan opas ja kolmesta kuuteen päivään, seikkailumieltä ja kova kunto. Pelkkä vuoren näkeminenkin yleensä riittää, jos tällaiseen kiipeilyyn ei ole mahdollisuutta. 

Kaupungin valloitus aloitetaan yleensä Ishak Paşa-palatsilta ja niin tehtiin tälläkin kertaa.

Kuninkaallistenkin täytyy käydä vessassa. Tästä vessasta sentään on komeat näkymät, mutta niitä ei näy tässä kuvassa.

Palatsista olen aikaisemmin kertonut täällä. Hautausmaa jäi sillä edellisellä kerralla kyllä näkemättä. Olipa hyvä, että mies korjasi tämänkin asian.

Hienoimmat maisemat löytyi kuulema palatsin yläpuolelta, jonne vain osa seurueesta kiipesi. Alku oli ollut hieman hankala, sillä polku meni kapean kolosen läpi. Sen jälkeen oli ollut hyvä kiivetä ja näkymät oli todistetusti kauniit.

Itä oli minusta omallakin reissullamme mykistävä. Se oli jylhä ja ihan omanlaisensa kolkka maailmassa. Näitä miehen kuvia katsellessa olen tullut siihen tulokseen, että syksy tuo maisemaan vielä kauniimman värityksen. Keksikesän kirkas valo oli varmasti latistamassa kesäkuvia ja tällainen alkutalven valo tekee maisemalle paremmin oikeutta. Siinä helteessä ei myöskään kiipeilty yhtään ylimääräisiä. Syynsä hieman rauhallisempaan matkailuun oli tietenkin myös ihanassa matkaseurueessamme, jotka olivat siinä vaiheessa 2kk, 3v, 6v ja 8v.  Oi niitä aikoja:D.