585. tarina (Tarjolla iilimatoja, teetä, luksusvessa ja karmeita painajaisunia)

Sitten oli se Doğubeyazitin kolmas nähtävyys, jota en nyt enää edes muista. Emmekä saa sitä nähdäkään, sillä se ei ollut auki. Sen sijaan paikan päältä olisi löytynyt sairaille iilimatoja (teksti alla), mutta mies ei ostanut. Eihän meillä ollut kukaan sairaana. Istuivat kuitenkin koko miesjoukko juomaan teet, jotka talopahasesta tultiin heti tarjoamaan. Vieraanvaraisuudesta kun ei kannata kieltäytyä, sillä se avaa monesti ovet hauskoihin hetkiin ja mielenkiintoisiin tarinoihin. Ja tällä kertaa myös kivoihin kuviin  pihan lapsista.

Paluumatka alkoi. Ensin tie Vaniin. Putouksella meinasivat syödä takaisin tullessa, mutta ei siellä ollutkaan ruokaa. Sen sijaan oli tarjolla oikea luksusvessa (alin kuva). Täytyihän se tietenkin käydä koittamassa. "No, millainen se oli," minä kysyin. "No, sellainen luksusvessa tietenkin," sanoi mies. Päätelkää sitten itse, niin minäkin tein.

Sellainen oli miehen matka Itään. Hyvä, kun pääsi käymään ja toi näin ihanat kuvatuliaiset, mutta kaikkein ihanin oli se, että hän tuli takaisin kotiin. Olen nimittäin joskus miettinyt niitä miehiä, jotka eivät tule, vaan katoavat ravintolareissuilta vieraisiin huoneisiin. Niitä, jotka pysyvästi jäävät muille teille. Niille, joiden kainalo ei ole pysyvä turvasatama, vaan kolo jossa viettää aikaa ennen kuin se muuttaa muualle. Minulle sellaista on onneksi tapahtunut vain unissa. Kutsun niitä karmeiksi painajaisuniksi.

Miten tämä loppu nyt liittyi mihinkään? Ei mitenkään. Sen sijaa oma matkani on jo nurkan takana, mutta siitä sitten ensi kerralla.

584. tarina (Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja)

Toisena päivänä vuori näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Ensimmäisen päivän se oli piilotellut pilvien takana ja pitänyt seuruetta jännityksessä. Nähdäkö Ararat vai eikö nähdä? Ararat on Turkin korkein vuori, se nousee 5137 metrin korkeuteen. Uinuva kaunokainen on myös tulista laatua, joskin se on jo vuosisatoja seissyt vaiti. Viimeksi vuori on purkautunut vuonna 1840.

Raamatusta voimme lukea Nooasta, joka rakensi arkin. Vettä satoi rankasti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä hukuttaen alleen kaiken elävän. Vedenpinnan lähtiessä laskemaan, arkki kalahti Ararat-vuorelle. Käydäänpäs siis katsomassa, että mihin sinne.

"Nooan arkki", kertoo kyltti.

Siellähän se makaa?

"Tässä on Nooan arkin museo", kertoo lappu ikkunassa.  Ja jos Haci Hasan ei satu olemaan päivystämässä, voit soittaa kyseiseen numeroon. Meidän käydessä lasten kanssa arkilla, Haci Hasan oli paikan päällä. Vakuuttuneena siitä, että arkki oli karahtanut juuri hänen pellolleen. Kun kyselet asiaa muilta paikallisilta, heillä on varmaa tietoa siitä, että arkki ei ole tämä, vaan se on siellä jossakin muualla.

Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja, nappasi iloksemme taas kuvat Araratin paimenesta.

"Menkääpäs siitä nyt kuvaan."

"No, tässä me nyt seistään. Aasi mokoma vain ei osaa poseerata. Ota jo se kuva."

Ararat seisoo Turkin puolella, mutta se on erityisen tärkeä nimenomaan armenialaisille. Heidän pyhä vuorensa jäi Turkin puolelle Neuvostoliiton ja Turkin välisessä rajanvedossa vuonna 1922. Nykyinen Armenian valtio ei tunnusta tätä Karsin sopimuksessa tehtyä rajanvetoa. Maiden väliset suhteet eivät ole hyvät ja näin ollen rajan yli ei pääse kulkemaan. Armenialaiset joutuvat siis katsomaan Pyhää vuortaan vain kaukaa.

Tiesitkö tämän: Armeniasta tuli maailman ensimmäinen kristitty maa vuonna 301, kun kuningas Tiridates III otti kasteen Grigor Valontuojan parannettua hänet mielisairaudesta. Kuningas Tridates oli antanut kiduttaa julmasti Grigoria ja telkesi tämän lopulta 14 vuodeksi kaivoon, jotta tämä kääntyisi pois kristinuskosta. Grigorin viruessa kaivossa, kuningas murhasi raa'asti Armenian ensimmäiset marttyyrit Ripsimian ja Gaianan sekä 35 neitsytmarttyyria. Muiden menettäessä henkensä, kuningas menetti mielenterveytensä. Ja mitä sitten tapahtui? Kuninkaan sisar näki unen, jonka mukaan Grigorin rukous voisi parantaa kuninkaan. Grigor vapautettiin kaivosta ja hän ryhtyi saarnaamaan Kristusta kansalle, paransi kuninkaan rukouksella ja kastoi tämän Eufratvirran alkulähteillä. Pian koko Armenia julistettiin kristityksi valtioksi. Grigorista tuli Armenian piispa, mutta saatuaan työnsä valmiiksi, hän vetäytyi kilvoittelemaan erämaahan vuorille.

583. tarina (Nähdä Ararat - usein sekin jo riittää)

Me kävimme Idässä kahdesti. Ensin kiersimme Mustanmeren kautta Doğubeyazitiin, Araratia ihmettelemään. Silloin katsoimme, että "olisi tuossa lähellä tuo Van-järvikin", mutta voimat loppuivat kesken. Toisella kertaa piti sitten lähteä asiakseen sinne Vanille. Nyt taas tämä miehen seurue halusi nimenomaan sinne Aratille, mutta lennot menivät kätevästi Vaniin. Näin ollen vuokrasivat Vanista auton ja ajoivat yhdeksi yöksi Doğubeyazitiin. Tämä 185 km sujui komeita maisemia ihaillessa ja matkan varrelle sattui vielä Muradiyen putoukset.

Doğubeyazitissa ei ole paljoa nähtävyyksiä. Tarkoittaen lukuisia museoita tai monia linnoituksia. Nyt suoraltaan tulee kaksi nähtävyyttä mieleen ja ne molemmat miesväkikin kävi tietysti katsomassa. Syy tänne pieneen kaupunkiin matkustamiseen oli se vuori, Ararat. Vuoren huipulle ei tietenkään näin lyhyellä reissulla pääse kiipeämään. Siihen tarvitaan opas ja kolmesta kuuteen päivään, seikkailumieltä ja kova kunto. Pelkkä vuoren näkeminenkin yleensä riittää, jos tällaiseen kiipeilyyn ei ole mahdollisuutta. 

Kaupungin valloitus aloitetaan yleensä Ishak Paşa-palatsilta ja niin tehtiin tälläkin kertaa.

Kuninkaallistenkin täytyy käydä vessassa. Tästä vessasta sentään on komeat näkymät, mutta niitä ei näy tässä kuvassa.

Palatsista olen aikaisemmin kertonut täällä. Hautausmaa jäi sillä edellisellä kerralla kyllä näkemättä. Olipa hyvä, että mies korjasi tämänkin asian.

Hienoimmat maisemat löytyi kuulema palatsin yläpuolelta, jonne vain osa seurueesta kiipesi. Alku oli ollut hieman hankala, sillä polku meni kapean kolosen läpi. Sen jälkeen oli ollut hyvä kiivetä ja näkymät oli todistetusti kauniit.

Itä oli minusta omallakin reissullamme mykistävä. Se oli jylhä ja ihan omanlaisensa kolkka maailmassa. Näitä miehen kuvia katsellessa olen tullut siihen tulokseen, että syksy tuo maisemaan vielä kauniimman värityksen. Keksikesän kirkas valo oli varmasti latistamassa kesäkuvia ja tällainen alkutalven valo tekee maisemalle paremmin oikeutta. Siinä helteessä ei myöskään kiipeilty yhtään ylimääräisiä. Syynsä hieman rauhallisempaan matkailuun oli tietenkin myös ihanassa matkaseurueessamme, jotka olivat siinä vaiheessa 2kk, 3v, 6v ja 8v.  Oi niitä aikoja:D.

582. tarina (Lyhyt historiakatsaus Vaniin)

"Mikään ei ole niin vaikuttavaa Vanissa, kun Vanin linnoitus," sanoo matkaopas. Se sama matkaopas meillä oli silloinkin siellä käydessämme, mutta en tiedä miksi emme siellä käyneet? Ehkä pidemmillä matkoilla tapahtuu aina se "kivikasaväsymys". Tulee mieleen, että "onhan noita kiviä jo katseltu" ja päättää sen sijaan tehdä jotakin muuta. No, miehet päättivät käydä ja olihan kaunis paikka tämäkin. Päivä loppui Vanissa jo neljältä, joten ei voi puhua illan sinestä. Auringonlaskun väritys kuitenkin.

Linnoituksella on urartulaisen kuninkaan hauta. Teksteissä kerrotaan kuninkaan urotöistä ja yläkuvassa on kirous haudanhäpäisijöitä varten. 

Lyhyt historia-katsaus Vanin pitkään historiaan: Urartun kuningaskunta kukoisti Ararat-vuoren alueella 1200-600-luvuilla eKr. Kuningaskunnan pääkaupunkina toimi nykyinen Van. Urartulaiset poimivat aineksia kulttuuriinsa naapurustoltaan, joista voimakkain olivat assyyrialaiset. Lopulta assyyrialaiset yhdessä muiden naapurikansojen kanssa koituivat urartulaisten tuhoksi. 

Vanin alueen tyhjentyessä, sinne löysi tiensä armenialaiset. He hallitsivat alueella aina vuoteen 700 jKr, jolloin arabit hyökkäsivät ja pakottivat armenialaisen prinssin pakolaiseksi Akdamar-saarelle. Arabien aika jäi lyhyehköksi ja seuraavat tulijat olivat persialaiset ja bysantin väki, joiden kanssa armenialaiset saivat jatkaa alueella yhteiseloaan. Van onkin erityisen merkityksellinen alue nimenomaan armenialaisille.

1071 vuodesta lähtien alkoi turkkilaisten esiinmarssi. Vanin alueella on taisteltu, yksi ja toinen ryhmä on kaivannut siitä omaa valtiotaan tai edes itsehallintoaluetta, mutta Turkilla se on pysynyt. Vuonna 1915 tuhoutui Vanin vanha kaupunki, kun ottomaanit tuhosivat sen venäläisten valloittajien tullessa. Turkin tasavallan synnyttyä uusi Van rakennettiin noin 4 km:n päähän kuvan linnoituksesta.

Nykypäivän Vanissa asuu pääosin kurdeja. 

ps. Aina löytyy apu jostakin, joten korjasin kirjoitusasun suomalaista versiota mukailevaksi. Eli urartulaisiksi. Kiitos Allu!