527. tarina (Lvivissäkin tulee uusi aamu)

Kamalienkin päivien jälkeen tulee uusi aamu. Lapsille vakuutan todella usein: "Aamulla helpottaa." Yö vie useimmiten mukanaan huolet, murheet, kivut ja kiukun. Niin kävi Ukrainan Lvivissäkin. Asunto, josta ei illalla ollut paljonkaan hyvää sanottavaa, olikin aamulla ihan kuvauksellinen. Kaunis sisäpiha ja mielenkiintoiset rappuset. Portin edestä kulki raitiovaunut, joita ajoi kukkamekkoiset tädit koristelluissa hyteissään.

Onneksi oli tarvetta myös aamupalalle, sillä sen vuoksi tuli tarve vielä käydä yrittämässä sinne keskustaan. Jos tätä matkaa ei olisi tehty, olisi koko kuva Ukrainasta jäänyt negatiivisen puolelle, mutta nyt tuntui, kun olisi astunut satukirjaan. Lapset jäivät autoon odottamaan, joten juoksentelin aukiolla sinne tänne ja napsin kuvia minkä kerkesin. Onneksi mieskin tuli, niin saatiin ikuistaa kahdella kameralla. Ja tältä siellä meidän silmissä näytti.

Aukion laidan hurmaavasta leipomosta valitsin leivonnaisia ruskeisiin paperipusseihin ja kahvit termosmukeihin. Mies kävi kuopuksen houkuttelemassa autosta eläviä patsaita katsomaan. Sitten olimme onnelliset ja tyytyväiset. Jäi Lvivistäkin positiivista sanottavaa.

Tie Moldovaan oli vaihteleva. Ukrainan tieverkosto ei taida olla maan parhaita puolia. Sai harrastaa pujottelemista, jotta välttyi pahimmilta kuopilta. Onneksi tien vierustoilla saattoi seistä yllätyksiä matkalaisten iloksi. Kuten nyt, yllätys yllätys, vaikka hieno kirkko tai tämä kaunis hautausmaa.

Ruokaa syötiin toisessa Ukrainalaisessa kaupungissa, mutta siitä sitten seuraavalla kerralla. Nyt sen sijaan siivoushommiin, sillä illalla saamme vieraita! Lämpötilat on muuten aina välillä olleet siedettävät, joten on tässä joku kerta ulkonakin käyty ja nyt tullaan vieraiden kanssa käymään varmaan useamminkin, eli kunhan tältä matkalta kotiin päästään, on luvassa taas Istanbulia...

515. tarina (Tunnistin omakseni)

Katselimme Lublinin torilla myytäviä asioita lahja-tarkoituksella. Oma ikonini on niskassa jyskyttävä asia, jonka aika on pakottanut huomaamattomaksi. Aina on joku vika värissä, tyylissä tai aiheessa. Niin ja hinnassa. Nyt kojun seinällä seisoi työ, jota mieli vei katsomaan aina vain uudestaan. 

Taiteilija itse oli töitään myymässä. Hän oli kotoisin Ukarainan Lvivistä, jonne olimme juuri matkalla. Oli tarjolla ikoneita ja kuvia, jotka oli maalattu luostarin seinäpaneeleihin. Mies, jolle ei yleensä kelpaa mikään, tykkäsi myös taiteilijan tyylistä. Pidin myös siitä ajatuksesta, että tunnistin ikonin heti omakseni ja se tulisi kantamaan tarinaa mukanaan. Matkamuisto vailla vertaa.

Ikoni oli reissannut ensin Lvivistä Lubliniin myytäväksi. Sieltä se matkasi autossamme kotikontujensa kautta Moldovaan. Nyt se koristaa hotellissa yöpöytääni. Miehen piti se purkaa paketista ja tuoda sisään, sillä halusin katsoa sitä. Huomenna jatkamme ikonin kanssa matkaa Romanian ja Bulgarian kautta Istanbuliin ja taas vuoden päästä  Suomeen. Oikea matkaikoni, eikös vain?

Ikonin lisäksi olemme katselleet Orheiul Vechin luostaria täällä Moldovassa. Navigaattori ei toimi ja se luo omat haasteensa matkailuun, mutta kysyvä ei tieltä eksy Moldovassakaan. Tai sanotaanko oikeammin, että kysyvä palaa tielle Moldovassakin:).

514. tarina (Palat, jotka eivät sovi yhteen?)

Aamulla annetaan Lviville vielä toinen mahdollisuus. Navigaattori pyörittää meitä pitkin mukulakivikatuja ja lopulta saavumme sinne, missä ymmärrämme kaupungin ihanuuden. On kuin olisi saapunut satuun. Tai Chagallin maalauksiin, jossa on sipuli kupolit ja unenomainen kaikki mahdollistava tunnelma.

Ukrainassa raitiovaunua ajaa kukkamekkoiset pulskat tädit. Ihmiset ovat ystävällisiä. Aamupala croissantit pistetään ruskeaan paperipussiin. Rapistuvien koristeltujen talojen ja nykymaailman välissä ei voi välttyä ajatukselta, että palat eivät sovi yhteen. Tai että, paloja puuttuu ja siksi kuva ei valmistu. Jotakin on tapahtunut ja historian varrella on peruuttamattomasti muututtu joksikin muuksi, mitä ympäristö antaisi olettaa. Se saa kaikesta surumielisen haikean otteen.

Niin tai näin, Ukraina on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde.

513.tarina (Aina ei voi onnistua)

Aamu alkoi mukavasti. Kauniissa ympäristössä on hyvä herätä. Ihailin huoneistoa ja ikkunasta näkyvää katedraalia. Aamupalalle kävelimme vanhaan kaupunkiin. Letuilla aloitettu päivä ei voi olla huono? Hyvää seurasi kaduille levitetyillä markkinoilla. Päädyimme näet ikonikojulle, jossa töitään esitteli ukrainalainen ikonitaitielija. Siellä kojun seinällä roikkui minun ikonini. Kolmasti palasin katsomaan ja ei auttanut muu, kuin ostaa se mukaan. Olen siis talon ja ikonin onnellinen omistaja.

Navigaattorin mukaan meidän piti olla Lvivissä klo. 15.15. Näin sieluni silmin meidät kävelemässä kaupungilla, lekottelemassa huoneistossa ja nauttimassa illallista pitkällä kaavalla jossakin mukavassa ravintolassa. Lapsille lupailin päivää, jolloin ei tarvitse istua autossa. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Juutuimme rajalle. Neljä ja puoli tuntia valui jonossa seistessämme ajan virtaan. Aika Lvivissä väheni samassa tahdissa. Takapenkille täytyy kyllä nostaa hattua, sillä kukaan ei natissut eikä kiukutellut, vaan tyytyivät kohtaloonsa mukisematta. Minäkin jaksoin vielä käyttäytyä tässä vaiheessa päivää.

Seuraavaksi tuhlasimme aikaa kaupungissa huoneistoa etsiessämme. Kun se lopulta löytyi, se oli jotakin ihan muuta, kun mitä olimme tilanneet. Kuvan kauniit huoneet olivat vaihtuneet karuksi huoneistoksi, jossa oli mm. rikkinäinen vuodesohva ja muutenkin todella ankea kalustus. Tässä vaiheessa näytti jo siltä, että Lvivin kierroksille sai sanoa hyvästit, verensokeri oli laskenut uhkaavan alhaalle ja kiukku nosti päätään. Soitin kärttyisiä puheluita paperissani olevaan numeroon, josta luvattiin saapua paikalle. Odotellessa verähti taas tunti ja kello kiiruhti jo yli kahdeksassa.

Kiukuttelu ei tuonut kaunista huoneistoani takaisin, se oli vuokrattu jollekin muulle. Oli siis tyytyminen jämiin tai lähdettävä etsimään jotakin muuta. Peruimme alkajaisiksi sen meille näytetyn huoneiston, sillä siellä olosta ei olisi tullut kun paha mieli. Kello juoksi eteenpäin ja ilta saapui. Lopulta löysimme itsemme jostakin toisesta säälittävästä talopahasesta ja tappiomieliala alkoi saamaan alaa. "Miksi ihmeessä halusitkaan tulla Ukrainaan?" lapset halusivat tietää.

Kaupunkikierrokselle pääsimme lopulta lähtemään puoli kymmeneltä. Muut olivat jo menneet, mutta en saanut ovea lukkoon ja joutuivat palaamaan. 15 minuuttia lukkoa rassatessa siinä vaiheessa iltaa ja ainekset suuronnettomuuteen oli totisesti kasassa. Kun lopulta pääsimme kaduille, oli pimeää, emmekä nähneet Lvivistä mitään. Koko päivään ei oltu syöty ja sen huomasi yhden ja toisen energiavarojen hupenemisena. Etsimme ravintolaa, jota Lonely Planet kovasti kehui. Matkalla sanoin, että "Jos päädytään Mäkkäriin, niin se on sitten karu loppu tälle kamalalle päivälle."

Lopulta löytyi etsimämme ravintola. Saimme kuulla, että keittiö oli juuri sulkeutunut ja ruokaa ei ollut enää tarjolla. Arvaattekin varmaan, että Mäkkäriinhän sitä loputa päädyttiin. Ja karva joka katkaisi kamelin (lue: äidin) selän, oli aterian mukana tarjoiltu lämmin Coca Cola. 

Lvivistä ei ole ainuttakaan kuvaa. Aina ei voi onnistua.