"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muharram. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muharram. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. marraskuuta 2013

579. tarina (Se toinen pöytä)

Täällä olisi tarjolla valoa ja lämpöä. Kaipaako kukaan? 23 astetta ja suorastaan keväiset kadut. Jätin auton huoltoon mäen alle ja huristin taksilla ylös kukkulalle. Oli vuorossa se toinen pöytä. Emäntään törmäsin tosin jo kadulla, jossa hän kiersi ovelta ovelle keittoa jakamassa.





Ovesta löyhähti hyvä, lämmin ja hellä. Keittiössä kuhisi sukulaisia ja naapureita. Yhteisen syömisen lisäksi kun se juttu on myös yhdessä tekeminen. Keittoa oli keitelty nelisen tuntia. Kyykytellen valmistui juuri poğaçoja. Liesi odotti kanoja ja riisiä. Salaatti oli suunnitteluasteilla. Mutta vieraat on  hyvät ja istuu, nyt aloitetaan aşurella.





Lisätään keittoon kanelia maun mukaan ja päälle granaattiomenan siemeniä. Syön sujuvasti. Ovesta lappaa lisää väkeä ja annamme paikkamme sitä mukaan seuraaville. Uunituoreet poğaçat on päivän makunautinto. Naapurin naisetkin on tullut tutuksi, mutta nyt tutustutaan heidän äiteihinsä ja sukulaislapsiin. Yritän pysyä kärryllä sukulaissuhteissa. Tässä teillekin sukulais-oppitunti turkin kieleen:  amca - setä, dayı - eno, hala - isän sisko, teyze - äidin sisko, yenge - enon tai sedän vaimo, enişte - lanko, bacanak - vaimon sisaren aviomies, baldız - käly.




Poskisuudelmia toista kymmentä. Minä olen se hassu ihminen sitten siellä Suomessa, joka ylittää  toisten rajat ja tulee liian liki. Olen kameleontti, jolla on kuitenkin rajansa. Teeskentelemään en rupea, mutta huomaan omaksuvani ilmeitä ja eleitä, olemisen tapaa.  En ahdistu, vaikka mummo haluaa pitää kädestä vierekkäin istuessa tai ystävä haluaa silittää hiuksiani. Toisaalta vaadin välillä päästä tyhjiöön, jossa kukaan ei koske, puhu eikä halua minusta mitään. Minusta tuntuu, että joiltakin turkkilaisilta sellaisen tarve puuttuu aivan kokonaan.



Kävelen paisteeseen ja kuvaan teillekin siitä vähän. Istun minibussiin ja hurautan hakemaan auton. Siellä se seisoo huollettuna ja puhtaaksi pestynä. Eteen on jätetty pussukka karkkia, jotta rouva on vaan hyvä ja ajaa kotiansa. Istanbulin autohuoltoakin minulle muuten tulee ikävä, sen unohdinkin listaltani.

Mutta nyt meillä on kuopuksen kanssa äiti-tytär hetki. Meinaamme tehdä hänen huoneeseensa joulusiivon. Kirjahylly, sängynaluslaatikko ja koulupöytä - täältä tullaan. Se on kumma miten siivouskin on lapsesta ihanaa, kun siihen liittyy sana joulu-.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

578. tarina (Jaettu aşure on paras aşure)

Soittivat illalla ja kutsuivat: "Keitämme huomenna aşurea, tule syömään." Keitto ei kuulu mieliruokiini, mutta menen kun pyytävät. En keiton vuoksi, vaan heidän, joiden kanssa se jaetaan. Kutsu on kulkenut ja pöydän ääressä kohtaavat he, jotka ottivat kutsun vastaan. Sukulaisia, naapureita ja talonväkeä. Mitä enemmän syöjiä, sitä onnellisempi on talonväen ilme. Jaettu aşure on paras aşure.






Rikas antaa liiastaan, köyhä vähästään? Turkissa olen oppinut, että iloisin antaja on usein se, joka antaa sydämestään eikä ylimääräisestään. Meille on valmistettu bulguria ja kanaa, ayrania ja aşurea. Jälkiruoaksi keitetään kahvit ja teet. Ennen kuin kahvi on juotu loppuun, saan jo uuden kutsun: "Huomenna minä keitän, tulethan meillekin syömään. Eikö yhdessä olekin parempi syödä kuin yksin?"







Ilma on kuin morsian. Vatsa on täynnä. Suusta puikahtanut lupaus tulla huomenna siihen toiseen pöytään. Yhdessä kun on parempi syödä. Jaettu aşure on paras aşure, vaikka se ei olisikaan oma lempiruoka. Ja siksi, että vuoden päästä en enää ole täällä, en näiden pöytien ääressä. Eikä kukaan soita tai sano: "Keitämme huomenna aşurea, tule syömään." 



Oikeasti. Eikö kukaan soita? Eikö joku voisi sanoa?

ps. Oho, tämä oli jo päivän toinen postaus, mutta menköön….

torstai 29. marraskuuta 2012

351. tarina (Istanbul, Muharram ja Aşure)

Islamilaisen kalenterin ensimmäinen kuukausi on nimeltään Muharram. Se on muslimien mukaan yksi neljästä Allahin mainitsemasta pyhästä kuukaudesta. Kuukauden ajankohta vaihtelee ja tänä vuonna olemme keskellä Muharramia juuri parasta-aikaa. Osa muslimeista pitää paastoa tässä kuussa, tapojen vaihdellessa eri suuntausten välillä. Erityisesti Muharram näkyy shiiamuslimien parissa, joilla paastoon saattaa sisältyä myös itsensä pieksemistä.  Näin he muistavat Hussein Ibn Alin kärsimyksiä. 

Istanbulissa Muharram ei liiemmin näy, kunnes saapuu kymmenes päivä eli Ashure. Silloin alkavat ovikellot soida. Kodeissa on keitetty aşure-keittoa jota kuuluu tarjota naapureille ja kutsua ihmisiä keitolle kotiin. Eilen saapui alakerran tädin keitokset maisteltavaksemme, tänään olen ollut ystävälläni perinteisellä aşure-vierailulla ja hetki sitten saapui seinänaapurin lämpimät keitokset iltapalaksi.

Aşure tunnetaan täällä myös nimellä Nooan keitto. Tarinan mukaan Nooan perhe valmisti ensimmäisen aşuren arkin kalahdettua Araratille. Silloin etsittiin arkista kaikki loput mukana olleesta ruosta ja näin valmistui tämä turkkilainen versio meidän sekahedelmäsopastamme. 

Aşuren valmistus alkaa illalla ainesten liottamisella. Tänä aamuna ystäväni oli aloittanut keiton teon kuuden jälkeen. Se kiehui kaasukeittimellä keittiön lattialla suuressa padassaan monta tuntia. Ensin sinne pistettiin vehnänäjyvät. Niitä seurasi erilaiset pähkinät ja lopuksi kuivatut hedelmät. Sisältö vaihtelee keittäjän mukaan, mutta suunnilleen keitos sisältää noin kaksitoista ainesta. Mausteena sokeria ja hippunen suolaa. Ja päälle kanelia.






Iso pata hupenee päivässä. Vieraita tulee koteihin pitkin päivää keittoa maistelemaan ja loput kuljetetaan naapureille. Päälle ripotellaan kanelia ja koristeeksi granaattiomenansiemeniä. Ja eikun syömään ja äänestämään, että kuka keittää alueen parhaimmat aşuret!

Tässä yksi ohje kokeilunhaluisille:

3 lasillista vehnää (nämä ovat sellaisia jyvä- tai raemaisia)
Puoli lasillista kutakin näistä: riisiä, kikherneitä, kuivia papuja ja rusinoita
10 kpl kuivattuja viikunoita ja aprikooseja
muutama pala appelsiinin kuorta
2-4 vesilasillista sokeria (kokeile mieluummin vähemmällä ja lisää maun mukaan)
Lasillinen hasselpähkinöitä
(Lasillinen ruusuvettä)
1 tl suolaa


Pese illalla vehnä, riisi, kikherneet ja kuivat pavut. Laita riisi ja vehnä sekä kikherneet ja pavut yöksi veteen likoamaan. 

Laita aamulla kattilaan vehnä, riisi ja pieniksi paloiteltu appelsiinin kuori ja lisää päälle 10 mukillista vettä. Keitä kunnes vehnä alkaa hajoamaan. 

Lisää hyvin esikeitetyt kikherneet ja pavut keitokseen ja anna niiden kiehua hetki yhdessä. 

Lisää sokeri vähitellen ja jatka keittämistä. Kohta voit lisätä myös pestyt rusinat ja pieneksi leikatut aprikoosit sekä suolan.

Kymmenen minuuttia ennen keitoksen liedeltä ottamista lisää vielä pieneksi paloitellut viikunat.

Ota keitos pois liedeltä ja lisää ruusuvesi ja pähkinät. Anna keiton levätä noin puoli tuntia kannen alla.

Tarjotaan kanelin, granaattiomenan siementen ja hasselpähkinärouheen kanssa. 


Aşuren lisäksi elämääni on tällä viikolla kuulunut kahdeksan lapsinen perhe. Puolet on omia ja puolet lainassa työmatkalle lähteneeltä ystäväperheeltä. Meillä on mennyt tosi hienosti, mutta kyllä tämä on sen verran työllistänyt, että ei ole tullut liikoja netissä surffailtua ja blogia päiviteltyä:). Huomenna odotamme hoitolasten vanhempia takaisin tulevaksi, joten loppusuoralla ollaan tässä urakassa. 

Sämpylätaikina on kohonnut tämän kirjoittamisen ajan, joten nyt lähden leipomaan lämpimäiset iltapalaksi...