638. tarina (Arkeni - silkkaa taikauskoa)

Muuttaessamme Istanbuliin, muutimme islamin keskelle. Sen toki tiesimmekin. Yllätyksenä sen sijaan tuli turkkilaisten taikauskoisuus, johon tuntuu törmäävän joskus islamiakin enemmän. Osa tästä taikauskosta sekoittuu islamiin ja sitä voi kutsua myös kansanislamiksi, osa taas on ihan silkkaa taikauskoa. Asioihin, jotka minusta on ihan höpönlöpöä, uskotaan huvittavankin vakavasti. Riippumatta edes henkilön koulutustasosta tai sukupuolesta.

"Mikä olet horoskoopiltasi" on tuttu kysymys. Turkkilaiset näyttävät lukevan horoskooppeja ahkerasti. Tulevaisuutta tutkitaan myös kahvinporoista.  Tätä harrastetaan kodeissa ja kuppiloissa ihan maallikkovoimin tai sitten voi piipahtaa kahvilaan, jossa luvataan lukea ennustukset joko kaupan päälle tai ainakin edullisesti. Unia nähdään myös tiheästi ja aika usein niissä nähdään myös merkkejä tulevasta. Unet myös ohjaavat tekemään valintoja.

Tyypillisin taikauskon muoto on sininen silmä, jolta et voi Turkissa välttyä. Silmiä myydään koruissa, tekstiileissä, laatoissa jne. Se käydään ripustamassa lastemme vaatteisiin hakaneulalla. Olemme ottaneet silmät kiltisti vastaan ja heittäneet menemään mutkan takana. Minulle silmä on taikakalu, jota en halua kotiini enkä lasteni vaatteisiin. Turkkilaisille se on sen sijaan rakas suojaava amuletti. Silmiä kiinnitetään lapsen vaatteiden lisäksi asuntojen ovenpieliin, autoon roikkumaan tai koruksi kaulalle. Ja miksi? Suojelemaan pahalta silmältä, joka on tuijottava demoni tai vihamiehen tai vaikkapa kateellisen naapurin katse. Erityisen herkkiä pahalle silmälle ovat lapset, etenkin juuri vastasyntyneet. Entinen vuokraisäntämme, pankinjohtaja ja koulutettu maailmaa nähnyt mies, selitti meille vakavissaan pahan silmän vahingoittaneen heidän tytärtään ja tämä oli änkyttänyt muutaman vuoden tästä syystä. 

Pahalta silmältä on siis turkkilaisen mielestä paras suojautua. Suojautumiskeinoja on sinisen silmän ripustaminen lisäksi muitakin. Kun kehutaan toisen lasta tai jotakin vaikkapa uutta asiaa, muistetaan perään sanoa "Maşallah", joka suojaa pahalta silmältä. Pahaa silmää voi myös huijata. Sen sijaan, että erehtyisi ihailullaan tuomaan vaikkapa lapsen pahan silmän tietoon, kannattaa lapselle sanoa, "hyi kun olet ruma." Suomalaiselle lapselle kesti hieman aikaa ymmärtää, että miksi tädit haukkuvat häntä tai uutta vauvasisarusta rumaksi.

Yleistä on myös usko Jinneihin, islamilaisiin henkiolentoihin. Allah teki nämä henget eräänlaisesta tulesta. Jinnit eivät välttämättä ole pahoja, mutta yleisesti niihin suhtaudutaan hieman pelon sekaisesti. Näin ollen saan kävellä usein itsekseni hautausmailla, sillä turkkilaisessa ajatuksessa hautausmaat ovat jinnejen pesäpaikkoja ja siksi niitä on syytä välttää ainakin hämärällä. Minua jinnit eivät ole vaivanneet, ehkä ne eivät ole kiinnostuneet suomalaisista?

Turkissa rehottaa myös kansanislam. Oppimaton kansanosa, joka ei välttämättä edes tiedä, mitä Islam opettaa, sekoittaa osia islamista ja osia taikauskosta. Ihmisen täytyy siis hakea apua Jumalalta pahoja voimia vastaan. Tässä näyttelee osansa kiroukset, pahat henget, ennustukset jne. Islamin tärkeiden henkilöiden haudoilla rukoillaan voimaa tai siunausta. Erityisesti kansanislamiin näyttää hurahtavan naiset, joille ei moskeijajumalanpalveluksessa olekaan selkeää paikkaa, ellei "takaosan kanahäkkejä lasketa mukaan". Näistä siunauksista, pahalta varjeltumisista yms. kudotaan naisporukoissa monenlaisia  uskomuksia, joita kotipiirissä sitten totena pidetään ja annetaan ulkomaalaisenkin saada niistä osansa.

Entä sitten se mustakissa ja peilien rikkoutumis-osasto. Jep, ihan on samat tarinat täälläkin. Taikausko taitaa siis olla hyvin laajalle levinnyttä ja kulttuurirajoja läpäisevää? En edelleenkää sylje olan yli kissojen ylittäessä tietä, välttele tikapuita tai murhedi rikkimennyttä peiliä. Hämähäkitkään ei saa sääliä, vaan liiskaan jokaisen joka eteeni tulee.

Tähän loppui tämän kertainen arkeni-sarja ja huomenna lähdetään aamupalalle Demiin kirkkomuusikon ja suomineidon kanssa.

636. tarina (Arkeni - naisena olemisen sietämätön keveys)

Minä kannatan tasa-arvoa, kun se tarkoittaa kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Sen sijaan en kannata sitä "tasa-arvoa", joka oikeasti tarkoittaa  pyrkimystä sukupuoliroolien muuttamiseen tai hävittämiseen. En ymmärrä, että miksi naisen pitäisi olla kuin mies tai miehen kuin nainen tai kummankin jotakin siltäväliltä. En näe naista arvokkaampana silloin, kun hän tekee miehen töitä tai ihaile miestä siksi, että hän ryhtyy naisvaltaiselle alalle. Minusta on mukavaa olla nainen. On hienoa, että maailmassa on miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Minusta se vain nyt on niin, että maailmassa on miesten juttuja ja naisten juttuja, eikä siinä riistetä naista eikä miestä tai estetä tasa-arvoa toteutumasta.

Kuinka monesti olenkaan kuullut surkuttelua turkkilaisen naisen alistetusta asemasta. Monelle suomalaiselle on itsestään selvää, että suomalainen "tasa-arvo" olisi turkkilaiselle naiselle lottovoitto. Naiset työelämään, pois hellan äärestä, ja mielellään miesten pomoksi herrana hallitsemaan. Silloin kuulema oikeus toteutuisi. Minä en halua hallita miestä ja jos nyt suoraan sanotaan, en tahtoisi eurooppalaisen "tasa-arvon" koskaan löytävän tietänsä Turkkiin. Minun silmiini turkkilainen nainen ei näy surkuteltavana hahmona, vaan useimmiten paikkaansa tyytyväisenä Naisena. Isolla kirjoitettuna, sillä täällä naiset saa olla naisia ja miehet miehiä. 

Turkissa roolimallit ovat siis edelleen kovin perinteiset. Mies tekee työtä ja elättää perheensä. Nainen tekee työtä kotona, hoitaen kodin ja lapset. On molempien kunnia-asia tehdä omat työnsä hyvin ja kun tässä onnistutaan, nautitaan molemmin puoleista arvonantoa. Nainen iloitsee miehestä, joka tuo kotiin palkkapussin ja mies iloitsee hyvin hoidetusta kodista ja  ruoasta pöydässä. Turkkilaisen naisen ei tarvitse kuunnella olevansa "vain kotona", harva mies vähättelee kotitöiden ja lastenhoidon merkitystä. Naiseuteen saa panostaa ja jos rahaa liikenee, mies mielellään maksaa vaimonsa vaatteet ja kampaajan. En ole koskaan kuullut kenenkään ystäväni valittavan sitä, että heidän täytyi jäädä kotiin. Enkä ole kuullut montakaan tarinaa, jossa nainen ei olisi saaanut mennä töihin, jos olisi niin halunnut. Kun valitusta syntyy, se syntyy silloin, kun jompikumpi ei ole hoitanut omaa osuuttaan yhteisessä yrityksessä. Tai silloin, kun kotiin jääminen ei ole ollut mahdollista, vaan on ollut jätettävä pieni vauva mummon hoitoon ja palattava töihin tekemään älytöntä työpäivää.

On totta, että moni turkkilainen nainen kokee vääryyttä. Perheväkivalta ulottaa otteensa jokaiseen yhteiskuntaluokkaan, niin kuin muissakin maailman maissa. Toivottomimmassa asemassa kuitenkin ne pienten ja hyvin konservatiivisten paikkojen kouluttamattomat ja köyhät naiset, joilta puuttuu kaikki eväät muuttaa elämänsä suuntaan. Jos siinä tilanteessa lähipiiriin sattuu nyrkillä turhautumistaan purkava mies, on seuraukset surulliset.  Kenenkään ei tulisi pelätä kotona, jokaisen soisi saavan hyvän parisuhteen ja turvallisen elämän. Haluaisin tietenkin Turkkiin sen tasa-arvon, ilman lainausmerkkejä, jossa jokaisella ihmisellä olisi samainen ihmisarvo muiden kanssa, riippumatta hänen rodustaan, sukupuolestaan tai uskonnostaan. Perheväkivallan syy ei mielestäni kuitenkaan ole perinteisissä suokupuolirooleissa tai siinä, että naisella ei ole työpaikkaa ja omaa tiliä. Miksi Matti lyö tai miksi Mehmet lyö, on kysymys, jonka vastaukset voi olla hyvin samankaltaiset?

Kaikesta huomaatte, että minä en ole itsenäisyyteen pyrkivä uraohjus. Ehkä vuodet Turkissani olisivat olleet ihan toisenlaiset, jos oma arvoni olisi muotoutunut siitä mitä olen työelämässä saavuttanut? Sen sijaan olen iloinnut näistä vuosista, jotka olen saanut elää perheelleni ilman minkäänlaisia paineita enemmän tienaamiseen. Olla äiti lapsille ja vaimo työssäkäyvälle miehelle. Nauttien sitä turkkilaisesta yhteiskunnasta nousevaa arvonantoa, joka äidille ja kotirouvalle kiistämättä kuuluu ja jonka oma miehenikin on hyvin omaksunut.  Elämäni naisena Turkissa on ollut sangen hyvää! Eläköön naisena olemisen sietämätön keveys!

635. tarina (Arkeni - suunnitelmat meni uusiksi)

Me teimme jokunen aika sitten Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoriin perustuvan englanninkielisen persoonallisuustestin. Oli suorastaan käsittämätöntä kuinka hyvin löysimme tyypeistä itsemme. Esikoinen ja kakkonenkin tekivät testin ja nyt luulemme taas ymmärtävämme heitä paremmin. Esikoinen oli sama kuin minä, mutta sillä erotuksella, että äiti on ekstrovertti ja tytär hyvin vahvasti introvertti. Minun tyyppini oli siis ESFJ, joka suomalaisilla sivuilla nimetään Harmonisoijaksi. Selvimmin erottuvat ominaisuuteni ovat ystävällisyys, yhteistyökykyisyys, järjestelmällisyys ja käytännöllisyys. Minulle on tärkeää luoda ympärilleni lämpöä ja harmoniaa, eli hyvä ilmapiiri. Olen hyvä organisoimaan!

Haasteiden puolella sanottiin, että luonteelleni olisi ominaista turvautua käytännöllisiin ja koettuihin ratkaisumalleihin. Testin mukaan stressaavimpia minulle on muutostilanteet. ESFJ:t innostuvat uusiin asioihin yleensä hitaammin kuin muut. Näitä rivejä lukiessani en tunnistanut nykyistä minääni, mutta mieleeni palasi se Mine, joka olin ennen Turkkiin muuttoa. Silloin elämä tosiaan tuntui luisuvan käsistä, jos päivä ei sujunut kuten olin ajatellut tai jos mies oli päättänyt minulta kysymättä kutsua meille vieraita. Jokainen asia olisi pitänyt merkitä kalenteriin mielellään kuukautta aikaisemmin ja elämä oli parasta silloin, kun se eteni kalenterimerkintöjeni mukaan. Nykyään taas jokainen päivä on yhtä kuin suunnitelmat meni uusiksi, enkä ole siitä millänikään. Turkki opettaa tässä suhteessa ja 13-vuoden turkkilaisuuden jälkeen vaihdan suunnitelmat lennosta silmää räpäyttämättä.

Turkkilaiset ovat spontaaneja. Kylään pistäydytään tuosta vain, joten siihen ollaan aina valmiita. Kodin tietty osa on jatkuvassa vierasvalmiudessa. Peruutukset ovat arkipäivää, sillä aina sattuu ja tapahtuu. Saatat juuttua ruuhkaan pariksi tunniksi, sukulainen kuolee ja hautajaiset on heti eikä kahden viikon päästä, työpaikka menee alta, oven takaa löytyy Idästä saapuneet sukulaiset ja majoitus on järjestettävä, asunto ei ollutkaan valmis silloin kun piti muuttaa, remonttimies ei tullutkaan jne. jne. Kaikessa tekemisessä on usein useamman ihmisen ketju, josta jokainen voi muuttaa toisen suunnitelmat täysin uudeksi pienessä hetkessä. Mitä siitä marisemaan, tee sitten jotakin muuta.

Alkuvuosina ruoka oli valmista justiinsa silloin kun vieraat oli luvanneet tulla. Kului tunti ja toinen ja ruoka jäähtyi tai kuivui uunissa. Myöhästyminen kuitattiin olan kohautuksella ja vasta tarpeeksi monen myöhästymisen jälkeen tajusin, että se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Aamulla naisten piti tulla meille kahville. Uurastan koko edellisen päivän ja leivon leipomasta päästyäni. Aamulla maassa on sentin verran lunta ja ystävät soittaa; "ei me tuohon keliin voida lähteä". No, onpas lapsille sitten herkkuja tiedossa. Ystäväperheen mies soittaa ja ilmoittaa heidän tulevan kohta käymään. Unohda ärtymyksesi, vaihda verkkarit siistimpään, pikasiivoa ja rupea etsimään jotakin tarjottavaa. Tai jos et millään kykene, niin opettele sanomaan se: "Voi harmi, nyt ei kyllä millään käy, sillä meillä oli jo muita suunnitemia."

Turkissa syyksi myöhästymiseen, perumiseen, suunnitelman muutokseen yms. riittää ihminen. Ihminen ajaa aina tekemisen edelle. Ja turkkilainen ihminen on spontaani ja häilyväinen. Kun tarpeeksi monta kertaa pettyy katteettomiin lupauksiin, oppii jotakin itsestään ja muista. Jos haluat olla varma siitä, että homma tulee tehtyä, tee se itse. Jos et pysty tekemään itse, suostu siihen, että homma tulee tehtyä ehkä toisella aikataululla tai toisella tavalla, jolla toivoit. Suostumus suunnitelman muutokseen voi olla myös vapauttava kokemus. Jaahas, päivääni tulikin parin tunnin tauko, mitäs jos kipaisisin lenkille tai heittäytyisin sohvalle ottamaan päiväunet. Ehtiihän sitä palaveerata huomennakin. Tai viikon päästä…

Kyllä, minä hieman mietin, että kuinkahan se paluu takaisin jämptiin ja asiakeskeiseen Suomeen tulee onnistumaan? Onko minusta nyt tullut se heikoin lenkki, joka vaihtelee mieltään pitkin päivää ja pistää koko lähipiirin suunnitelmat uusiksi. Vai tuleeko minusta taas se vanha kalenteri-Mine, jonka turvallisuus löytyy ennalta laadituista suunnitelmista? Toivottavasti ei!

634. tarina (Arkeni - totuus on tarua ihmeellisempää)

Ajattelin ryhtyä kertomaan teille taas totuuksia arjesta. Millaista on elää Turkissa? Onko vaikkapa sanonnassa "valehtelee kuin turkkilainen" mitään perää ja kuinka on käynyt blogistin sinisilmäisyydelle vuosien saatossa? Onko totuus tarua ihmeellisempää?

Meitä suomalaisia pidetään, tai ainakin aikaisemmin pidettiin, rehtinä kansana. Äiti on opettanut, että totta pitää puhua ja katsoa puhuessa rehdisti suoraan silmiin. Asioista sanomatta jättäminenkin voidaan lukea valehteluksi ja totuus on usein niin tärkeää, että sen varjolla voidaan rynniä toisen yli ja aiheuttaa jopa turhia traumoja. Suomessa ei ole pieniä valheita ja isoja valheita, on vain valheita. Lapsilleni vannotan, että aina pitää puhua totta niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Joka valehtelee vähän, valehtelee myöhemmin paljon. Oma omatuntoni kolkuttelee herkästi joten koitan pysyä tiukasti totuudessa.

Entä valehtelevatko turkkilaiset ja mikä on täkäläinen käsitys totuudesta? Kyllä valehtelevat, suoraan päin naamaa ja vakuuttavasti. Valehtelevat vieläpä muiden läsnäollessa, ilman minkäänlaista peittelyä. Lisäksi täällä kaunistellaan totuutta, jätetään asioita kertomatta ja kerrotaan puolitotuuksia, mutta useimmiten ihan hyvässä tahdossa. Turkki on kunnia-kulttuuri. Toisaalta on lupa tehdä hyvinkin karskia pilaa toisen kustannuksella tai nöyryttää alempiarvoistaan. Toisaalta taas pidetään huoli, että ihminen ei menetä kasvojaan ja silloin ladellaan vaikka millaista soopaa. Eikä kenenkään oletetakaan uskovan sen olevan totta. On siis lupa valehdella, jotta pääsee kiusallisesta tilanteesta ja jotta ei pahoita toisen mieltä. Valehdella voi oman ja muiden edun nimissä. Totuus on suhteellista.

Olemme ystävättärieni kanssa kahvilla meillä, kun yhden ystävän lapsen koulusta soitetaan. Lapsi on sairastunut ja hänet pitäisi hakea koulusta kotiin. Ystävättäreni vinkkaa meille silmää ja sanoo puhelimeen; "Voi kuinka kurjaa. Juuri nyt, kun olen täällä kaukana Euroopan puolella sairaalassa tapaamassa sukulaistani, enkä millään pääse nyt tulemaan. Minäpä soitan lapsen sedälle ja yritän saada hänet tulemaan." Seuraavaksi ystävättäreni soittaa lapsen sedälle ja sanoo: "Kuule, X on kipeä, pääsisitkö hakemaan hänet koulusta? Minä olen ystävättäreni mukana hoitamassa hänen työasioitaan, emmekä millään voi lähteä ennen kuin eräs tärkeä tapaaminen on hoidettu." Ilmeisesti kahvittelu ystävien kanssa ei ollut tarpeeksi hyvä syy olla lähtemättä lasta hakemaan? Nämä minusta ihan turhat valheet tulevat kuin kaupan hyllyltä, hyvin vakuuttavasti. Muut paikalliset hymyilee yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, mutta suomalainen jää ihmettelemään. Mitähän hän on minulle puhelimessa luritellut?

Soitan toiselle ystävälleni ja pyydän häntä mukaani erääseen tapaamiseen. Hän kertoo, että ei voi nyt lähteä, sillä hänen lapsensa on sairas.  Illalla soitan perheeseen uudelleen ja tämä "sairas lapsi" vastaa puhelimeen. Kun tiedustelen, että onko hän paremmassa voinnissa, lapsi ei ymmärrä mistä puhun. Myöhemmin selviää, että ei hän ollutkaan kipeä, mutta ystäväni ei vain jaksanut lähteä. Kuinka monta kertaa olemmekaan aiheesta puhuneet ja olen yrittänyt selittää, että minulle voisi sanoa suoraan. En minä totuutta pelkää tai siitä loukkaannu, mutta valheita en halua kuunnella. Hän itsekin sanoo, että valheet vain kumpuavat jostakin selkärangasta vanhasta tottumuksesta.  Nykyään keskustelumme menevät monesti jotenkin näin. Minä: "Missä olitte viime viikon keskiviikkona, kun ette tulleet tapaamiseen?" -"Miehelleni tuli pakollisia työmenoja ja minun piti odottaa lapsia kotiin." Hetken hiljaisuuden jälkeen ystävä korjaa: "Se oli kyllä vale, oikeasti meille tuli naapurin naiset teelle ja en jaksanut lähteä."

Kauppias valehtelee kaupassa, että tuote on tulossa, vaikkei se koskaan tule. Korjaaja valehtelee puhelimessa, että hän on justiinsa tulossa, vaikka hän saapuukin perille vasta kolmen päivän päästä. Tällaista onneksi vähenemään päin olevaa valehtelua kutsun "ettet pettyisi-valeeksi". Turkkilaisilla on, tai ainakin aiemmin oli,  tapana lasketella lööperiä, jotta en pettyisi ei-vastaukseen. Tämän logiikkaa en vieläkään ole ymmärtänyt. Jos minulle luvataan turhia, sehän vain herättää minussa raivoa ja pettymystä? Kaupoissa valehdellaan myös peitettäessä omaa tietämättömyyttään, halutessa hyötyä sinusta tai välinpitämättömyyden vuoksi. Tiellä sinua neuvotaan, vaikkei neuvoja yhtään tietäisi paikkaa, jota kysyt. 

No, miten on oman rehellisyyden laita näiden vuosien jälkeen? En ainakaan enää hämmästy mistään. Olen pystynyt hyväksymään sen, että turkkilaiselle rehellisyys on hieman harmaampi alue, kun minun mustavalkoinen totuuteni. Itse en edelleenkään latele valheita, mutta osaan kertoa asiasta sen puolen, joka kannattaa kussakin tilanteessa kertoa. Koska ystäväperhe pahoittaa mielensä siitä, että vastaamme heidän kyläkutsuunsa: "Anteeksi, mutta olemme nyt niin väsyneitä, että emme jaksa nyt kyläillä", osaamme jo nykyään vastata heille: "Voi harmi, huomenna ei sovi, mutta sopisiko viikon päästä." Jätän myös asioita kertomatta, jotta en loukkaisi ketään turhaan. Tarkoitan nyt sellaisia asioita, joiden toitottamisesta ei lopulta ole mitään väliä. Ja ennen kaikkea olen oppinut, että jokaiseen suoraan kysymykseen ei tarvitse rehellisenä rientää vastaamaan. Kiusalliset kysymykset voi väistää ja sanoa, että "en halua kertoa, sillä minusta palkkani/painoni/vuokrani/ehkäisyni tms. eivät kuulu sinulle."

Entä sinä, valehteletko rakkaudella niin kuin turkkilainen vai oletko mustavalkoinen suomalainen totuuden torvi? Ja ymmärsithän taas, että yleistän? Tiedän kyllä, että suomalainenkin osaa valehdella ja että Turkissakin on ihmisiä, joille totuus on pyhää. Mutta mikä on totuus? Entä lasketaanko valheeksi hintojen pyöristäminen alaspäin ja kaunisteltu määrä syödyistä pullista? Entä oliko mikään ylhäällä mainittu valhetta vai vain vekkulia juksaamista? 

575. tarina (Istanbulin vähiten ikävöityjen Top 10)

1. Liikenne. Kun yhteen kaupunkiin ymppää yli 15 miljoonaa asukasta, joista suuren osan pitää kulkea päivittäin salmen yli kahta siltaa pitkin, tiedätte ehkä mitä tapahtuu? Istanbulin liikenne on kaaottista, ennaltaodottamatonta ja kohtalouskoista. Kyllä siihen oppii ja siellä selviää, mutta ei se mikään nautinto ole. Hykertelen mielihyvästä, kun vain ajattelenkin Suomen teitä ja Kotkan katuja. Jälkimmäisessä autolla pääsee joka paikkaan alle 15 minuutissa. Istanbulin liikenne ja etenkin liikenneruuhkat - en tule ikävöimään teitä tipan vertaa! Sen sijaan saatan kaivata ei niin tarkkaa parkkeeraamiskäytäntöä. Toivottavasti muistan, että Suomen teillä ei ole sama kummalle puolelle parkkeeraa.

Istanbulin liikenteestä ja turkkilaisista parkkeerauskäytänteistä Suomalaisissa olosuhteissa olen muuten kirjoittanut täällä.

2. Heinä- ja elokuun helle. En ole koskaan ollut auringonpalvoja. En jaksa maata auringossa hetkeäkään, ellei matkaan ole sattunut kirja ja päälle ole mahdollista saada aurinkovarjoa. Rantalomat on ihan yök, jos se tarkoittaa vain rannalla makaamista. Lämpimästä pidän, mutta yli 25 astetta on liikaa. Istanbulin heinä- ja elokuu on kuuma ja kostea. Se imee kaikki mehut ja pakottaa elämään pari kuukautta "rahjustusasteella." Mitään ei jaksaisi, odottaa vain, että sää viilenisi ja olisi taas oma itsensä. Uuvuttava helle, en siis tule kaipaamaan sinua. 

No, ehkä tulen vähän kaipaamaan Istanbulin kesän pimeän  lämpimiä iltoja….

3. Haisuviikot. Edellisessä sanoin olevani vähän sellainen maalaistollukka. Sillä ehdolla, että ei tarvitse haistaa jatkuvasti lehmänkakkaa. En jää kaipaamaan Istanbulin uhrijuhlaa ja jokavuotisia karjamarkkinoita takapihallani. Enkä niistä seuraavia kärpäsviikkoja kotonani, kun läjien siistimisen jäljiltä kärpäset etsivät uutta majapaikkaa ja pyrkivät meille. Lehmät, te olette söpöjä, mutta en halua haistaa teitä kotonani. Enkä nähdä, kuinka teiltä katkeaa päät. Kärpäset, en tykkää teistä missään olosuhteissa.

4. Eriarvoisuus. Onhan meillä siellä Suomessakin tavan tallaajat ja Kevan johtajat avobemareissaan.  Syrjäytyneet ja menestyjät. Turkkilainen yhteiskunta on kuitenkin vielä moninkertaisemmin eriarvoinen. En jää kaipaamaan tästä näkyviä selviä merkkejä. Kerjäläisiä katujen kulmissa, slummialueita, rahan pyytäjiä, surkeita tarinoita ja niiden vuoksi menetettyjä yöunia. Ei niin, että haluan ummistaa silmäni maailman hädältä tai luulen, että Suomessa ei ole surullisia tarinoita, mutta en kaipaa ymmärtää sen johtuvan yhteiskuntarakenteista. Siitä, että joku päättää tai sallii sen, että toisella ei ole arvoa tai mahdollisuuksia, johtuen hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, uskonnostaan tai rodustaan.

5. Virallinen asiointi. En jää kaipaamaan ulkomaalaisena oloon liittyvää byrokratiaa tai epävarmuutta. Muuttuuko maassa säädökset ja vieläkö voidaan jatkaa? En ole yrittänytkään toimia itsekseni suhteessa valtion laitoksiin tai pankkeihin, meillä mies on onneksi hoitanut kaiken pakollisen byrokratian. Minä olen vain seurannut mukana silloin kun on ollut pakko ja siinäkin on ollut tarpeeksi. En jää kaipaamaan myöskään Turkin postilaitosta, jonka kanssa löin välit poikki, kun se ei lähettänyt vaivalla väsäämiä joulukorttejani vaan heitti ne ilmeisesti roskikseen.  Virallisten asioiden hoitaminen vieraalla kielellä, en tule muuten kaipaamaan sitäkään. 

6. Kielipuolisuus. Osaan turkkia ihan hyvin. Pystyn toimittamaan asiani, lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä sekä kirjoittamaankin jotenkuten. Totuus on kuitenkin se, että turkki ei ole äidinkieleni ja olen sen kanssa aina vähän rajoittunut. Eniten tämä vaivaa erityistä sanastoa vaativissa asioissa. Jokapäiväiset jutut menee, mutta niissäkin koen olevani sellainen "yhden tavan puhuja" eli puuttuu kielen variaatiot. Haluan pitää kielitaitoani yllä ja päästä puhumaan turkkia myös Suomessa. Sen sijaan olen iloinen siitä, että kaupoissa, virastoissa ja työpaikalla saan toimittaa asioita taas omalla kielelläni.

7. Vuotavat vessat ja lämpötilaa vaihteleva suihku. Meillä on ollut Istanbulissa kiva koti. Tulen ehkä kaipaamaan yläkerran terassiamme. Yläaulan kakkosolohuonettakin voi tulla ikävä. Sen sijaan en tule kaipaamaan lämpötilaa itsestään vaihtelevaa suihkuamme enkä jatkuvasti vuotavia vessojamme. Eikä taida sitä lajia kaivata mieskään, joka viime viikolla taas vessan koneistoa uusiessaan mietti, että jokohan se oli viimeinen kerta sitä lajia…

8. Vesipullot. "Mitä, saako vessankin hanasta juoda," ihmetteli jälkikasvu erään kerran Suomessa lomaillessamme. Vesijohdoista virtaava puhdas juomakelpoinen vesi oli heistä jotakin aivan ihmeellistä. Ja onhan se tosiaan sellainen juttu, josta itsekin iloitsen. Työlääksi ei voi väittää tätä turkkilaistakaan systeemiä. Vesimiehet kyllä kantavat pullot kotiin, kunhan muistaa soittaa. Riesa se on silloin, kun ei muista ja vesi on loppu aamukahvia kaivatessa. En siis jää kaipaamaan näitä kymmenen litran töniköitä, jotka lojuvat milloin missäkin keittiössämme. Joista lapset ei itse saa vettä ja joita sen tähden täytyy itsen monta kertaa päivässä kallistellessa. (Olemme koittaneet näiden vuosien aikana erilaisia pumppuja yms. mutta nyt olemme ihan kaatosysteemin varassa.)

9. Turkkilainen ruoka. Jos tulenkin kaipaamaan ravintoloita ja yemeksepeti- pavelua, en kuitenkaan usko kaipaavani turkkilaista ruokaa. Ne ruoat joista oikein pidän, olen ottanut kotikeittiöömme ja niitä pystyn tekemään hyvin Suomessakin. Yritin oikein miettiä, että mihin täkäläiseen ruokaan olisin niin koukussa, että sitä olisi pakko saada, eikä minulle tullut mitään mieleen. Paitsi yufkataikina. Sen saatavuuden varmistin jo viime kesänä Suomessa. Kotkasta ainakin saa, joten ruokavaltakunnassa on sen puolen kaikki hyvin. 

No, ehkä nyt kuitenkin jään ikävöimään oikein kunnon döneriä? Hyvin tehtyä iskenderiä? Içliköfteä? Dürümdöneriä? Ja totisesti tulen ikävöimään tuota kuvan pöytäseuruetta ja yhteisiä ravintolaillallisia naisporukalla.

10. Hyvät neuvot ja niistämieskielto. Yhteisökulttuurin hyvien puolien lisäksi saa tottua siihen, että jokaisella on lupa neuvoa sinua. Kun olet vilustunut, saat kuulla, miten olisi pitänyt toimia nuhan välttämiseksi ja kuinka sitä nyt pitäisi hoitaa tästä eteenpäin. Annapa lapsellesi lupa ostaa jäätelö talvella. Voi sitä paheksunnan määrää, sillä kylmästä aiheutuu kurkkukipua. Erehdypä aukaisemaan talvella bussissa ikkuna, saat kuulla, kuinka jokainen bussissa oleva nyt varmasti vilustuu. En jää kaipaamaan näitä hyvää tarkoittavia, mutta ah niin rasittavia neuvoja. Enkä voi odottaa, että pääsen nuhailemaan Suomeen ja saan taas töristää koko nenän täydeltä.

384. tarina (Arkeni - neljät häät... osa 2)

Kun saimme kutsun ensimmäisiin turkkilaisiin kirkkohäihin, olin innoissani. Häät pidettiin armenialaiskatolisessa kirkossa Istiklalilla. Suhanen oli tuttavan poika ja miniä ulkomaalaisia. Seremonia tuntui tutulle ja siinä oli vahvasti samoja aineksia, kun meillä Suomessa. Ruokaa ei  näissäkään häissä tarjottu, ainakaan meille. Kaikki merkit viittasivat siihen, että lähipiiri lähti kirkolta jatkamaan juhlia, kun taas me toisen luokan vieraat saimme lähteä syömään jälleen itse. Aloin ymmärtämään, että pitäisi kuulua sisäpiiriin, jos mieli päästä keittolautasen ääreen Turkkilaisissa häissä. Tai omistaa rikkaampia ystäviä?

Mutta sitten sattui jotakin somaa. Miehen lähimmät työkaverit kokivat työpaikkaromanssin. Asia johti toiseen ja lopulta alkoi kuulua huhuja tulevista häistä. Kun tuleva sulhanen sattui olemaan suomalainen ja morsian turkkilaisia kristittyjä, aloin aavistella lopultakin kokevani erilaiset häät. Tämä tunne vahveni, kun selvisi, että meidät otettiin nyt todellakin sisäpiiriin. Koska miehen vanhemmat eivät olleet lähistöllä, eivätkä olisi aikeissakaan tulla Turkkiin, kutsui tuleva morsiuspari mieheni ja minut edustamaan sulhasen vanhempia. Ja kyllähän se nyt tietenkin meille sopi.

Uusi tilanne aukaisi meille ihan uudella tavalla turkkilaista hääperinnettä. Vajaa puoli vuotta ennen häitä, meidän piti lähteä tyttöä tahtomaan. Tulimme siis kutsutuiksi morsiamen kotiin. Talo oli täynnä morsiamen sukulaisia ja me olimme nyt saapuneet pyytämään pojallemme morsianta. Koska tilanne oli meille hieman uusi, olimme saaneet lyhyen opastuksen tilanteen kulusta ja mieheni oli opetellut lauseet, joilla tyttöä sopivassa tilanteessa pyydetään.

Istuimme siis huoneessa suvun keskellä tutustumassa toinen toisiimme. Tarjolla oli ruokaa, lopultakin:). Ilta eteni ja lopulta saapui pyytämisen aika. Alettiin nimittäin keittelemään turkkilaista kahvia, joka oli merkkinä miehelleni ryhtyä kehumaan "poikaansa". Ja niin hän kehui ummet lammet, kuinka hyvä ja ahkera poika meillä olikaan. Kahvi on tässä kohdassa merkki tulevasta vastauksesta. Jos kysyjälle tarjotaan suolainen kahvi, ei kannata edes vaivautua tyttöä kyselemään. Jos kahvi taas on hyvä ja makea, voi edetä seuraavaan vaiheeseen. Meillä oli hyvät kahvit ja niin mieheni sitten kysyi morsiamen äidiltä ja veljeltä tytärtä "Jumalan käskystä ja profeettojen tunnustuksen mukaan" ja saimme onneksi myöntävän vastauksen. Tämä tytön tahtominen on katoavaa perinnettä, mutta edelleen sitä tapahtuu. Ehkä hieman kuten tässä tilanteessa, pilke silmäkulmassa.

Häät olivat sitten kesällä. Morsian kaunis ja sulhanen komea. Mieheni oli mukana avioliitto toimistolla tuomarin vihkiessä pariskunnan. Me lasten kanssa lähdimme kirkkohäihin, jossa avioliitto siunattiin. Täälläkin me edustimme sulhasen vanhempia ottamalla vastaan onnitteluja. Sulhanen esitteli meidät isäkseen ja äidikseen ja minä sain kehuja nuorekkaasta ulkomuodostani muutamilta vierailta, jotka eivät taineet ymmärtää asian olevan vitsi. Kehut siis kääntyivät vähän nurinkuriseksi, kun sulhanen oli minua vain kolme vuotta nuorempi:).

Ja tulihan se huomattua sen sisäpiirinkin edut. Kirkkojuhlien jälkeen kävimme vaihtamassa vaatteet ja jätimme lapset lastenhoitajan hoiteisiin. Sisäpiiri oli kutsuttu illaksi juhlimaan Meyhaneen. Suomalainen käännös kääntää Meyhanen kapakaksi, mutta se antaa minusta paikasta vähän väärän kuvan. Meyhane on ennemminkin ravintola, jossa musiikkia raikaa, väki laulaa kaikille tuttuja lauluja. Illan hintaan kuuluu rakit ja ruoka, mutta et näe täällä humalaisia. Keskustelu oli näissäkin juhlissa aika hankalaa, mutta hauskaa oli. Illan kuluessa tanssi pöydällä niin uusi anoppi, kuin ihanasti turkkilaistunut sulhokin:). Ja minutkin saatiin lopulta houkuteltua tanssiin pöytien väliin. Se tosin oli vain hauskaa, sillä ravintola oli niin tupaten täynnä, että kukaan ei pystynyt tarkistamaan menikö kuviot oikein vai väärin.

Näistä juhlista lähdettiin vatsalihakset kipeinä naurusta ja mahat täynnä. Oli myös saatu hyvä kenraaliharjoitus lasten avioitumista ajatellen. Oltiinhan oltu sulhasen isä ja äiti. Saatu perheeseen ensimmäinen miniä.

383. tarina (Arkeni - neljät häät... osa 1)

Tiina toivoi, että kertoisin turkkilaisista häistä. Tässä kohden piti oikeasti miettiä. Olen kyllä ollut useimmissakin häissä, mutta ne kaikki ovat olleet niin kovin erilaisia. On ollut avioliittotoimisto-häitä, turkkilaisia musiikki täysille ja tanssit pystyyn-häitä, suomalaisturkkilaisia häitä ja sitten kirkkohäitä, joissa ei ole niinkään kyse turkkilaisista häistä vaan kristillisistä häistä. Pitänee siis kertoa kaikista näistä neljistä häistä, jotta tulisi oikeammanlainen kuva?

Sitä odottaisi tällaisen vieraanvaraisuuskulttuurin keskellä, että häissä ja muissakin juhlissa pöydät notkuu ja juhla kestää loputtomiin. Siksi ensimmäiset avioliittotoimisto (Evlendirme dairesi) - häät olivat varsin kummallinen kokemus. Ystävämme tytär, jota emme edes itse tunteneet, oli menossa naimisiin. Meidät oli kutsuttu paikalle. Kokoonnuimme siis juhlatamineissamme tuon suuren Evlendirme dairesin eteen ja astuimme sisään sen suureen odotushalliin. Väkeä oli hurjasti paikalla ja pian huomasimme, että kaikki emme ole tulleet todellakaan samaan juhlaan, vaan siellä täällä meni morsiuspareja. Neuvoa kysyessämme, joku kertoi, että seunustalta olevista valotauluista voi etsiä oman parin nimen ja sen perässä oleva koodi kertoo missä salissa heidät vihitään. Saleja oli kymmenittäin, joten jo siitä voinee päätellä, että Turkissa avioliittoon vielä astellaan tiheästi.

Lopulta olimme oikean salin luona ja ystävämme löysi meidät ovelta kurkkimasta. Tulimme johdatelluksi tuon elokuvamaisen salin etuosaan morsiammen isän kanssa istumaan. Istuuduimme penkkiin odottamaan. Tasan sovittuna aikana saapui tuomari ja hääpari täysissä tällingeissään ja istuivat lavalle varatun pöydän ääreen. Heiltä kysyttiin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, tuomari piti pienen puhuttelun ja lopulta kirjoitettiin avioliittotodistus tms. Yleisö taputti ja tuomari poistui paikalta. Koko hommaan oli mennyt ehkä noin 10-15 minuuttia. Aikalailla samanlainen toimenpide, kun siviilivihkiminen Suomessa?

Pian meitä vieraita alettiin johdatella määrätietoistesti toisesta ovesta ulos,  sillä tätäkin salia tarvittiin pian uusiin häihin. Eli viimeisin pari uunista ulos ja uutta peltiä sisälle. Tulo-ovella jo seisoi kärsimättömänä seuraavan parin yleisö, joka valui sisälle samaa tahtia kun me kävelimme pois. Kävelimme siis ulos toiseen halliin, jossa hääpari seisoi odottamassa. Alkoi lahjarahojen ripustaminen paiskunnassa roikkuviin nauhoihin. Sitä mukaan ripustajasta ja pariskunnasta napattiin kuva, heille annettiin hääkarkki ja ohjattiin jonottamaan kuvan tulostusta. Sitten vain ovesta ulos ja häät oli juhlittu. Koko toimenpiteeseen oli mennyt ehkä vähän yli puolituntia ja me olimme pöllämystyneitä. Tässäkö kaikki, mitäs nyt tehdään? Kun oli niin nälkäkin, niin mentiin sitten itseksemme syömään.

Jos pariskunnalla on edes hieman rahaa, kutsutaan vieraat myös "musiikki täysille ja tanssit pystyyn- tilaisuuteen". Ne järjestetään yleensä hääsalongeissa eli sitä varten suunnitelluissa suurissa tiloissa. Kaava on näissäkin aina yleensä sama. Tilaan lähdetään yleensä morsiamen kotoa. Tai lähisuku ja ystävät lähtevät tööttäävänä autoletkana. Ensin tulee morsiusparin auto, jota seuraa liinoin merkityt hääseurueen autot. Kierretään lähiteitä ja töötätään, että koko seutukunta varmasti kuulee. Mitä pitempi ja äänekkäämpi letka, sitä parempi. Joka risteyksessä lapset kieppuvat vaarallisesti hääseurueen auton ympärillä, sillä pyytävälle kuuluisi antaa rahaa. Minusta näyttää, että kukaan ei enää anna. Se ei estä yrittämistä ja uskaliaimmat lapset makoilevat auton konepelleillä ruinaamassa saataviaan.

Lopulta saavutaan hääsalonkiin, johon muut vieraat ovat tulleet suoraan kodeistaan. Musiikki soi niin lujaa, että ei tarvitse kuvitellakaan keskustelevansa kenenkään kanssa mitään koko iltana. Istutaan missä nyt sattuu olemaan tilaa ja sitten odotetaan. Morsiusparin saapuessa heidät ohjataan omalle paikalleen. Illan kuluessa on tarjoilua. Unohda tosin edelleen ruoat ja notkuvat pöydät. Vaatimattomimmillaan tarjoilut ovat olleet mehupurkki ja pala kakkua. Runsaimmillaan meidän käymissämme häissä on tullut lautanen, jossa on ollut vaikka pala börekkiä, pala kakkua ja muutama keksi, sekä se mehu tai limsa. Itse voi ostaa salongista kahvia, teetä ja pikkupurtavia.  Tai sitten ei. Sekin riippuu salongista.

Entä sitten ohjelma? Jos pariskunnalla on varaa pitää hääsalonki-häät, on ohjelmassa hääkakun leikkaaminen, rahojen ripustaminen ja tanssia. Juuri tuossa järjestyksessä tai sitten vaihtaen ripustamisen ja kakun leikkaamisen paikkaa. Rahat ripustetaan siis juhlan alkuvaihessa, eikä avioliittotoimistolla, kuten edellä kuvaamissani häissä. Kuuluttaja kertoo, hieman liioitellen, paljonko kukakin ripusti. Rahan sijasta voi myös antaa kultaa. Kultaa myydään sekä ketjuina, rannerenkaina tai sitten eriarvoisina kultakolikkoina. Myös kulta ripustetaan morsiuspariin. Kun kaikki lahjat on annettu, poistuu hääpari takahuoneeseen laskemaan päivän saldon ja jättämässä rahat parempaan talteen. Ja sitten voi tanssi alkaa.

Turkkilaiseen juhlaan kuin juhlaan kuuluu siis kovaääninen musiikki ja rivitanssit. Musiikki tulee joko nauhalta tai sitten paikalle tulee rumpali ja pillipiipari. Nämä kaksikin saavat soittimistaan sellaiset desibelit, että Suomessa jo vaadittaisi kuulosuojainten käyttöä. Siellä menee sekaisin mummot ja tyttöset, miehet ja naiset. Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Myös ulkomaalaista halutaan mukaan, ehkä sitten siksi juhlan hassuttelu-aiheeksi, kun voi katsoa miten pieleen se tanssii:). Itse en tanssi ja joka juhlan ohjelmanumeroni onkin kieltäytyä sitkeästi sitkeistä tanssikutsuista. Jos suinkin omistaisin edes jonkun sorttisen rytmitajun, olisin kyllä opetellut, sillä minusta nämä kansantanssit ovat hauskan näköisiä. Joskin täytyy tunnustaa, että ei niitä nyt jaksa kovin montaa tuntia siinä melutasossa katsella, vaan mitta täyttyy kovin nopeasti ja viimeistään parin tunnin päästä sitä rupeaa miettimään, että jokohan olisi soveliasta poistua vaihvihkaa paikalta....

Häät ovat siis Turkissakin suuri taloudellinen ponnistus. Vieraita pitäisi saada kutsuttua paljon, sillä monelle köyhemmälle parille nämä häistä saadut raha- ja kultalahjat ovat varsin oleellinen pesämuna yhteisen taipaleen aluksi. Ja jos rahaa ei oikein ole, ymmärtäähän sen, että on vaikea järjestää mitään isoja pitohäitä. Suurin taloudellinen ponnistelu häistä kyllä edelleen tulee vanhemmille, sillä joku kirjoittamaton sääntö täälla on, että nuorelle parille pitää vanhempien kustantaa ensiasunnon huonekalut. En muista nyt mitä huoneita piti kummankin vanhemman kalustaa, mutta aika tasan se taitaa mennä puoleksi ja puoleksi. Eikä mikään vanha käy, vaan uutta sen olla pitää. Kodinkoneineen kaikkineen tämä on suuri summa. Lähisuvulta odotetaan myös aika suuria kulta tai rahasummia lahjaksi, joten monesti on nähnyt ystävien kasvoilla huolen ryppyjä sukulaisten häiden lähestyessä. 

Jatkuu seuraavassa numerossa...

ps. Olen pahoillani, mutta kuvat on kyllä tosi surkeita. Tilat ovat pimeitä tai sitten ihmiset liian tunnistettavia....