"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

163. tarina (Riikaa ja Ristejä)

Kotimatkamme alkoi klo. 4.15. Ulkona oli pakkasta ja autossa uneliasta porukkaa. Mummo oli yön tunteina ehtinyt tehdä meille evässämpylät. Auto oli pakattu. Edessä aukenivat tyhjiäkin tyhjemmät tiet.

Kaksi tuntia laivalla kului sujuvasti. Leikkipaikalla me tapasimme turkkilais-virolaisen pariskunnan. He asuivat Suomessa ja puhuivat kotona suomea. Mies haasteli niin ihanasti oulunmurretta, että kukaan ei olisi voinut puheen perusteella tietää hänen olevan maahanmuuttajia. Suomen ja Turkin hyviä puolia listattiin ja tultiin siihen tulokseen, että hänen Turkkiaan ja meidän Suomeamme ei enää ole olemassakaan. Maat muuttuvat meiltä lupaa kysymättä. Meistä ulkosuomalaisista ja ulkoturkkilaisista tulee muistelijoita ja menneiden vaalijoita. He olivat matkalla vaimon kotiseuduille kyläilemään. Meillä oli pitkä matka kotiin.

Tallinnasta suunnistettiin Via Balticalle. Maisemat olivat kotoiset; metsää, metsää ja metsää. Kun metsän keskeltä lopulta putkahti esiin Riika, päätettiin pitää lounastauko. Auto jäi parkkiin ja otettiin jalat alle. Eksyttiin hetkeksi Riikan kujille, istumaan aukion laidalle ja ruokapöytään nautiskelemaan. Tykkäsimme.






Liettuan Siauliain liepeiltä löytyi kukkulallinen ristejä. Ristikukkula. Kukaan ei kai virallisesti tiedä mistä kukkula sai alkunsa, mutta sen arvellaan syntyneen jopa 1500-luvulla. Neuvostovallan aikana kommunistit tuhosivat ristejä, jotka kansa yön pimeässä kävi pystyttämässä uudelleen. Vuodesta 1985 kukkula on saanut pitää alati lisääntyvät ristinsä. 

Risti- kukkula oli todella pysäyttävä kokemus. Ristejä oli kaiken kokoisia ja näköisiä. Niitä oli vierivieressä ja päälletysten. Pienet polut risteilivät ristiröykkiöiden väleissä. Siellä sai totisesti kulkea ristin varjoissa. Sinne sai jättää ristinsä. Sieltä sai lähteä jatkamaan matkaansa ristinjuurelta.











Meidän matkamme ristinjuurelta eteni liian lujaa. Ensin tuli sakot. Sitten tuli migreeni. Yöpaikkaa etsittiin ja särki päässä kasvoi kasvamistaan. Lopulta löytyi hotelli moottoritien varresta ja minä syöksyin suoraan peiton alle pimeään etsimään helpotusta vaivaan. Mies kantoi tavarat sisään. Syötti lapset. Huolehti iltatoimet. Peitteli piltit petiin. Paijasi sairasta vaimoa ja sanoi; "Voi sua." 

12 kommenttia :

Kirjailijatar kirjoitti...

Vautsi vau! Olen aina halunnut tuonne ristikukkulalle. Se olisi varmasti elämys.

Ja tuo mitä kirjoitit tuolla alussa, että maat muuttuvat meiltä lupaa kysymättä pitää varmasti paikkansa. Myös kaupungit muuttuvat. Ei minun lapsuuteni kaupunkia enää ole, vaikka se onkin. Mies joskus viisaasti totesi, kun kaipasin lapsuuskaupunkiin, että kaipaan menneisyyttä, en sitä kaupunkia.

Ihanaa viikonloppua sinulle viisas ja kaunis nainen!

Anonyymi kirjoitti...

Minulle tuli kylmät väreet jostakin syystä, kun katsoin noita ristikukkula-kuvia; oliko kaunista vai kammottavaa ? Vaikuttavaa ainakin... t:Tiina

Ps.Tulin lähes kateelliseksi, kun kirjoitit, että miehesi tuntee Semmareita ; voih ! Teinityttö minussa täällä leikkii "bändäriä" ja muistelee ensimmäistä kertaa, kun näin Semmarit Lounaispuistossa; heillä oli pikkutakit ja kirkkaan vihreät kiiltävät trikoot... voih !

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Se oli hieno!!! Tai sanotaan, että todella erilainen:). Ympärillä ei mitään ja sitten siellä tuollainen pieni nyppylä. Ei ollut paljon muita turistejakaan. Sai rauhassa vaeltaa ristien varjoissa.

Sitähän se varmaan on. Aika kultaa muistot ja maat. Ja kaupungit.

Ihanaa viikonloppua sinullekin, kaunotar!

Tiina: Oli kaunista. Turvallista. Rauhoittavaa. Ajatuksia herättävää. Ei yhtään kammottavaa:).

Vai olet sinä niin innostunut semmareista. Mies voi varmaan antaa nimmarin, kun tavataan:D.

Aili-mummo kirjoitti...

Hei Mine!

Olipa vaikuttava näky tuo ristikukkula.<3

En minäkään pelkää noita ristejä, onkohan ne hautamuistomerkkejä vai yleensä muistomerkkejä?

Kaikki muuttuu, moneenkin kertaan yhden ihmiselämän aikana;)

Sennie kirjoitti...

Voi ei, suakin vaivaa migreenit :-/
Ja erikoisen nakoinen tuo ristikukkula...

Mine kirjoitti...

Aili: Ei siellä tietääkseni ole ketään haudattu. Jonkin legendan mukaan kukkula sai alkunsa erään sairaan lapsen isän rukouksessa saamasta näystä. Hän näki näyssä kukkulan ja koki kehoitusta, että sinne pitäisi viedä risti. Mies noudatti kehoitusta ja lapsi parantui. Tieto levisi ja niin muutkin rupesivat kantamaan ristejä kukkulalle. Tarinan todenperäisyydestä en mene vannomaan.

Sennie: Kyllä. Joskus enemmän joskus vähemmän. Suomi-kesinä tilanne yleensä riistäytyy käsistä. Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että minun kannattaisi olla karppaaja. Kun jätän hiilihydraatit, erityisesti jauhot ja sokerin pois, migreenit häviää kokonaan. Kun syön hulluna sokeria ja pullaa, migreenit on kamalia ja niitä ei saa lakkaamaan millään. Turkissa tilanne yleensä pysyy paremmin hallussa. Paitsi silloin kun tulee vieraita. Tai joku lähettää suomiherkkuja. Olen selkärangaton nilviäinen enkä osaa sanoa ei herkuille.

Anonyymi kirjoitti...

Lyhyt tarkistus ja sitten ryhdyn imuroimaan: Onko teillä kotona oikea, elävä Semmari ? Wau ja Voih ! t: Tiina

En varmaankaan enää palaa tähän aiheeseen; kiusallista ja vähän noloa olla "näin teini"...

Mine kirjoitti...

Tiina: Voi ei ole. Semmarit muodostettiin sinä vuonna kun mies aloitti ope-opinnot Seminaarinmäellä. Kuorossa aloitti moni hänen kurssikaverinsa. Porukka on siitä vaihtunut, mutta on siellä muutama tuttu vieläkin mukana. Mieskin kyllä laulaa, mutta ei ole omasta mielestään kuoro-ihmisiä. Minä fanitan häntä ihan täällä koti-oloissa:).

Kirjatoukka ja Herra Kamera kirjoitti...

Rukousnauhat ovat niin kauniita. Tulee mummo aina mieleen, joka niitä haali Europpan kirpputoreilta...

Mine kirjoitti...

Kirjatoukka: Turkissa elämisen myötä rukousnauhat ovat niin yhdistynyneet ajatuksissani islamiin, että en osaa ajatella niitä kristillisiksi esineiksi. Vaikka sitähän ne tietenkin ovat katolisille ja ortodokseille.

Sateenkaari kirjoitti...

Voi vaan kuvitella, miten todella on ollut vaikuttava naky tuo ristikukkula, kun siina juurella seisoo. Kun sen vaikutus tuntui nainkin kuvia katsoessa.
Paljon olette mielenkiintoisia kuvia ottaneet matkojenne varsilta.

Mine kirjoitti...

Sateenkaari: Kukkula on jotenkin hassukin. Sellainen nyppylä keskellä ei mitään. Peltojen keskeltä noustessaan se on tientenkin vaikuttavakin. Minä tykkään hautausmaista. Tässä oli tietysti samaa symboliikaa, mutta ilman vainajia:).