"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

166. tarina (There is no place like home)

Aamulla jätimme taaksemme Unkarin. Takapenkki oli varustautunut istumaan autossa vaikka vuorokauden ympäri. Koti-ikävä alkoi olla jättimäistä suuruusluokkaa ja matkailu ei selvästikään enää kiinnostanut. Matkaa oli kuitenkin vielä 1200 km, joten emme uskaltaneet luvata pääsevämme yöksi kotiin.

Serbia oli entisellään. Kahden aikoihin yritimme pysähtyä syömään. Huoltoasemalla oli menossa sähkökatkos, joten aikeeksi se vain jäikin. Ostimme siis terveellisen lounaan, eli sipsejä ja limsaa, ja jatkoimme matkaa. Neljän aikoihin pysähdyimme tankkaamaan. Huoltoaseman setä näki tilaisuutensa tulleen ja laskutti meitä moninkertaisesti. Onneksi huomasimme petoksen ja saimme ainakin osan rahoista takaisin vihaisesti elehtien. Serbia ei tälläkään kertaa saanut meistä ystäviä.

Serbiasta huristeltiin Bulgariaan. Sofian kohdalla oli liian hyvissä muistoissa edellisen kerran hotelli, joten päätettiin jatkaa kohti Turkin rajaa. Plovdivissa pysähdyttiin hampurilaisille. Kassakoneet eivät toimineet, mutta viereiseltä huoltoasemalta saatiin vaihdettua käteistä ja maksettua ruoka. Ilta oli tässä vaiheessa jo niin pitkällä, että takapenkillä yksi ja toinen tapasi Nukku-Matin heti liikkeelle lähdön jälkeen.

Etupenkki oli niin virkeä, että päätimme ajaa rajalle ja yrittää yöksi Turkin puolelle. Tiet vetivät niin hyvin, kun se on Bulgariassa mahdollista. Rajakin ylittyi hyvin jouhevasti, joten olimme onnellisten maassa jo ennen puoltayötä. "Eiköhän me mennä kotiin," tuumasi mies ja minä olin enemmän kuin valmis.

Onnellinen se joka saa ajaa Turkin teillä. Puolan tietyöt, Serbian ankeus ja Bulgarian hullut nopeusrajoitukset jäivät nyt taakse ja edessä aukenivat leveät ja tyhjät autokaistat Istanbuliin asti. Kaasu painui pohjaan ja koti läheni hyvää vauhtia. Kello 2.30 herätetiin takapenkkiä kotipihalla, purettiin auto ja koettiin oman kodin lämpöinen vastaanotto. There is no place like home.

11 kommenttia :

A kirjoitti...

Oma koti, maailman paras paikka.<3

Hyvää viikon jatkoa, Mine.<3

Anonyymi kirjoitti...

Hauskaa, että pääsitte lopulta takaisin kotiin ! Jäin miettimään, mahtaako teillä olla kotia Suomessa lainkaan ? Kun veljeni asui Puolassa, heillä oli koko ajan myös koti Suomessa. Kalustivat muuten Suomen asunnon kokonaan uusiksi puolalaisilla (teettivät siellä) kalusteilla, kun lopulta palasivat.

Töissä on niin kiire, että ei ehdi edes hengittää kunnolla ja kotona on mahatautia... t:Tiina

Mine kirjoitti...

Aili: Niin se on. Muualla hyvä, mutta kotona paras.

Tiina: Meillä ei ole kotia Suomessa. Lähdimme silloin vuokrakaksiosta maailmalle, joten ei meillä ole kalusteita tai muutakaan. Eli kun joskus saavutaan, tavaroilla tai ilman, tarvitaan kasapäin ihmeitä kodin löytymisen suhteen! Nelikymppisenä ei ole valmis ottamaan hurjia lainoja. Toivon siis, että asuntokupla juuri siiheksi puhkeaa:).

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä teille koti Suomestakin löytyy, kun aika koittaa !! Ystäväni meni vanhoilla päivillä naimisiin, teki kaksi lasta ja rakensi talon. Velkaa on nyt 300tuhatta euroa; jonka viimeisen erän saa maksetuksi, kun lopulta täyttää 74 vuotta... t:Tiina

Itse en ehkä uskaltaisi ihan noin hurjasti repäistä, mutta kai se elämä lopulta kantaa ??

Mine kirjoitti...

Tiina: Niin minäkin uskon, että löytyy. Tuskin mitään hienoa ja suureellista, mutta jotakin kuitenkin. Meille ei ikipäivänä mikään pankki myönnä 300 000 euron lainoja, enkä minä ole tässä iässä sellaisia valmis ottamaankaan. Äitini sairastui reilu 50 vuotiaana alzheimeriin ja on nyt kuusikymppisenä hoitokodissa. Se on ollut "hyvä kamala korkeakoulu". Elämä on tässä ja nyt. Tulevassa ei kannata elää. Eikä pitää tulevaa itsestään selvänä.

Anonyymi kirjoitti...

Jeps ! Ja toden totta ! Olen aina pohtinut, mitä liikkuu tai EI liiku ihmisten päässä, jos ottaa vapaaehtoisesti 300 tuhannen lainoja...

Ikävää kuulla, että äitisi on sairastunut noin kovin nuorena ! Nuo muistisairaudet ovat oikeastaan pelottavia. Ihan läheltä en ole joutunut kokemaan, mutta toki niihin olen törmännyt niin työssä kuin muutenkin.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että elämä on juuri tässä ja nyt ! Minä en ole (enää) "sitku-ihmisiä". Sen verran on elämä opettanut; minuakin ! t:Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Pelottavia todellakin. Muistan jo opiskeluaikana todenneeni, että kunpa Jumala varjelisi tietyiltä psyyken sairauksilta ja muistisairauksilta, että saisi loppuun asti olla oma itse. Raskasta on se, kun omainen muuttuu vieraaksi. Raskain on se ajatus, että itse täytyisi olla se vieras omille rakkaille. Mutta kun itse ei voi sairauksia valita, täytyy elää tässä ja nyt. Iloita siitä mitä on tänään. Ja toivoa parasta.

Mine kirjoitti...

Sen verran vielä, että täällä kotona elää onneksi positiivisuden huipentuma, eli mieheni. Hän on myös vähän hajamielistä tyyppiä. Kun äidin sairaus oli uusi ja kipeä prosessoin paljon myös mahdollista omaa sairastumistani. Kysymykseeni "Mitä jos minultakin menee muisti" mieheni vastasi: "Sitten me ollaan pulassa, sillä olen elänyt sinun muistisi varassa tähänkin asti.":). Ennalta murehtiminen on ihan turhaa. Yritän taistella sitä vastaan.

Anonyymi kirjoitti...

Tulin juuri saunasta ja tuli omituinen tunne tuolla lauteilla, että minun pitää vielä tänään tulla uudestaan tänne blogiisi; jotenkin jäi juttu kesken...

Palaan ensiksi vielä tuohon laina-asiaan, että et ajattele, että olen joku idiootti (tai ehkä olenkin ?). Oikeasti olen sitä mieltä, että ihmiset saavat lainata 10 tai miljoona euroa; se EI kuulu minulle; jokainen saa tehdä itse valintansa ja arvostan niitä, vaikka aina en ymmärrä.

Tähän aikaisemmin mainitsemaani kolmen tuhannen euron lainaan liittyy niin paljon, paljon kahden pienen lapsen elämän kurjuutta, että sydämeni välillä pakahtuu. Eivät sentään nälässä ole, mutta jos lapsi joutuu pelkäämään omaa isäänsä, niin se ei voi olla hienon talon ja puitteiden arvoista, vai voiko ?

Mutta tämä tästä; oli vaan pakko jotenkin vielä selittää...t:Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Ja sitten vielä tuohon sairaus asiaan pari sanaa lisää. Elämä on kummallista ja ONNEKSI emme tiedä, mitä meillä on edessä päin !

Minä en ole koskaan pelännyt sairastuvani mihinkään mielisairauteen, mutta lapsena toivoin aina, että kuolisin ennen omaa äitiäni (enää en toivo). Muistisairauksia olen kyllä alkanut vähän pelätä, mutta eihän pelko miltään varjele -- tekee vaan elämästä vaikeampaa.

Aivoja kannattaa silti varjella ja hoitaa ! Yritetään pysyä terävinä ja terveinä ! Hyvää yötä ! t:Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Tottakai jokainen saa tehdä mitä haluaa. Eikä meidän tarvitse onneksi elää kun tätä omaa elämää. On hyvä itse tietää omat rajansa. Minäkin haaveilen kaikkea kaunista. Haavetaloni Kotkassa maksaa 530 000€. On hyvä tehdä itselle selväksi, että siinä summissa liikkuvat jääkin haaveiksi:). Kaikkea ei voi saada. On tehtävä oman kokoiset puitteet ja opeteltava tyytymään ja iloitsemaan siitä mitä voi saada.

Jos joku ystävä kysyy neuvoa, voi neuvoa. Jos ei kysy, voi toivoa heille parasta. Onni ei asu kauniissa puitteissa, välttämättä. Onneksi joskus kuitenkin asuu. Tottakai sitä toivoo, että elämässä jokainen saisi onnellisia päiviä. Ainakin ne pienet, jotka ei itse voi vanhempien valintoihin vaikuttaa millään tavoin.

Aivojumppaa on hyvä harrastaa. Syödä ja juoda terveellisesti. Elää ja nauttia. Nyt. Mukavaa sunnuntaita!