Tähän aikaan vuodesta pitäisi auringon helliä. Sisäinen parvekepuutarhurini kaipaisi iskeä kätensä multaan. Parvekekalusteet pitäisi olla öljyämistä vaille valmiina odottamassa kesän ihania iltoja. Sen sijaan Istanbulissa sataa lunta, kylmä pyrkii sisälle ja villaista on tungettava niin jalkaan kun päälle. Voisin kirkua harmista.
Ei nyt kiruta kuitenkaan, vaan paetaan todellisuutta. Hurautetaan Marmara- meren toiselle puolelle, Iznikiin eli Nikeaan. Siellä ekumeenisten kirkolliskokousten näyttämöllä aurinko paistaa ja Iznik-järvessä laineet liplattaa. Talojen kylteistä jo voi ymmärtää, että täällä valmistuivat kaakelit Istanbulin moskeijoihin ja moneen muuhun käyttöön. Silloin ennen ja yhä edelleen. Iznikissä kevät ei viivyttele, vaan se on läsnä kaikilla soluilla vastaanotettavaksi.
Ensimäinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 325 näissä maisemissa. Tilasta, jossa kokoonnuttiin ei ole mitään jäljellä. Vuoden 787 kokous kuvien riistäjiä vastaan sen sijaan pidettiin osittain Iznikin kirkossa osittain Konstantinopolissa. Kirkon rauniot ovat edelleen pystyssä kaupungin keskustassa. Käydään siis sisällä katsomassa ja historiaa haistelemassa.
Kuvat on riistetty kirkosta. Pujahdetaan siis seuraavaksi Iznikin kaduille. Ihaillaan niitä keramiikkanumeroita talojen seinissä. Pistäydytään puoteihin, tastataan dreijausta, silitetään kissoja ja haistellaan ruusuja. Käydään jätskeillä ja tarkkaillaan kaakeleiden maalaajia työssään.
Tie vie kohti Iznik-järven rantaa. Istahdetaan siis aurinkoon. Annetaan kivien lentää veteen. Rakennetaan patoja, tehdään ojia, vuollaan kaarnaveneitä. Upotetaan varpaat veteen ja kuunnellaan kuinka aallot kohisevat rantaan. Unohdetaan kiire ja eletään tässä ja nyt.
Iznikissä ei olla niin tarkkoja hotellin hienouksista. Tai niiden puuttumisesta. Ei maksa paljoa. Kyllä pissalla voi käydä käytävälläkin olevassa vessassa. Suihkun puutekaan ei ole maailman suurin asia, sillä tien toisella puolella olevassa järvessä voi käydä iltauinnilla. Aamu-uinnista puhumattakaan. Seuratkaa vain tuota sinipöksyistä pellavapäätä.
Täällä ei uinnille mennessä kannata ripustaa uima-kassia kuitenkaan puunoksaan, kuten kotona Karjalassa. Tämän huomasi mieheni täti iltauinnillaan. Uinnin aikana oli pussi kadonnut puun oksasta. Täti ei jäänyt odottelemaan vaan juoksi rantaa pitkin pussin perään. Lopulta löytyi laitapuolen kulkija kädessään tuttu pussi. Elekielellä se palautui oikealle omistajalleen takaisin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
5 kommenttia :
Mine!
Tämä on upea tarina, jolle annoin 1+.
Oikein hyvää loppuviikkoa sinulle ja perheellesi, Mine.<3
Tulee kovin ikävä aurinkoa, kun katsoo näitä kuvia. Tosi hienoja ovat muutenkin!
Terveisiä siis sateisesta Hollannista :)
Onko epäkohteliasta kysyä, kuinka rauhassa voitte liikkua perheenä tai sinä yksin siellä maailmalla, kun olette niin kovin vaaleita koko sakki (ja nättejä)? Meillä tytöt ovat myös pellavapäitä ja muistan kerran Kyproksella, kun nykyinen Abi oli tosi pieni (ja nätti); Lapsi piti koko viikon käsiä kasvojensa edessä kauhuissaan, kun KAIKKI halusivat silittää vaaleaa kiharapäätä. Muiltakin reissuilta on samanlaisia kokemuksia. Iltatähti kyllä paistattelee saamassaan huomiossa; ainakin nykyisin. t:Tiina
Tarinaasi lyhyesti vielä kommentti: ELÄKÖÖN suomalainen SISU ja topakat tädit ! Kyllä hymyilytti ! t:Tiina
Oletko muuten ajatellut, että voisit tehdä jonkun valokuvakirjan ? Kuvasi on upeita ! Nytkin esim. tuo kuva sinisestä talosta on hieno (ja kaikki muutkin).
Aili: Mukavaa, että pidit:). Hyvää viikonlopun jatkoa sinullekin
M. Metrossa: Terveisiä itsellesi. Istanbul on myös ollut kovin sateinen ja kolea. Kevät on todella myöhässä! Tänään aurinko armas valaisi tienoot, mutta ei jakanut vielä ilmaa lämmittää. Pitäisi malttaa, kesä ja helteet tulevat ihan varmasti ja niitäkin riittää, tuskastumiseen asti.
Tiina: Eihän tällä kokoonpanolla tietenkään tarvitse kuvitella "hukkuvansa massaan". Meidät kyllä huomataan ja huomioidaan. Onneksi olemme maassa, joka etenkin suomalaisia kohtelee kovin kovin ystävällisesti. Ihailee lapsia. On uteliaita ja kiinnostuneita, mutta hyväntahtoisesti. Lapsemme ovat asuneet täällä aina, joten huomioiminen on heille tuttua. Luulen, että enemmän ihmettelevät sitä, kun Suomessa ovat usein ilmaa. Naisena Istanbul on helppo kaupunki, etenkin kun kuljen lasten tai mieheni kanssa. Yksin kulkiessa tulee joskus ikäviä tilanteita, mutta onneksi näitäkin tosi harvoin. Oikeanlainen pukeutuminen, kehonkieli ja napakka sanankäyttö paikallisella kielellä auttaa pitkälle:D. Kadulla ei kannata katsella miehiä silmiin, eikä hymyillä tuntemattomille...
Olen kyllä aikeissa tehdä kuvakirjoja, tämä blogi on olemassa sitäkin varten. Kirjat on kyllä tarkoitettu ihan oman perheen muistoiksi, en jaksa uskoa, että niillä olisi sen laajempaa kiinnostusta. Olen kuitenkin iloinen, että blogilla on ollut lukijoita jatkuvasti enenevässä määrin:).
Lähetä kommentti