"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

180. tarina (Istanbul- keväiset kadut)

Lunta Istanbulin kaduilla on perin harvoin. Siltkin ero talvi- ja kevätkatujen välillä on erittäin selvä. Talvikaduilla kulkee päämäärätietietoisia ihmisiä. He ovat matkalla paikasta a paikkaan b, koska heidän täytyy. Talvikaduilla ei oleskella, ei pysähdellä, ei nautiskella. Kevätkaduilla sen sijaan viivytellään, ihastellaan ja käännetään nassut kohti aurinkoa.

Hypätään Eminönün laiturissa pois vapurin kyydistä. Päivä on hieman pilvessä, mutta ilmassa on lupaus valosta ja lämmöstä. Olen matkalla esittelemään, taas kerran, Sultanahmetin aukiota vieraillemme. Satamasta on helppo osata perille. Seurataan raitiovaunukiskoja. Ei Galata-sillan suuntaan, vaan Topkapin torneja kohti.

Moni putiikki on avannut ovensa. Kevään merkkejä sekin. Talvisin ovet ovat visusti kiinni. Turkkilainen on varma siitä, että pienikin veto on kaiken pahan alku ja juuri. Keväinen veto ei sen sijaan näytä haittaavan. Aukinaiset ovet kutsuvat ohikulkijoita kahviloihin ja kauppoihin.




Topkapin muuria myötäillen saavutaan yhdelle lempikadulleni, Soğukçesme sokakille. Se jää Topkapin palatsin ja Hagia Sofian väliin. Muuriin kiinni on rakennettu puiset talot, köşkit. Ne on kunnostettu vanhaa kunnioittaen ja näyttävät edelleen lähes samoilta, kun kuvissa vuosien takaa. Kadun varresta löytyy myös kahviloita, jotka ovat vasta heräämässä talviuniltaan. Ovien takaa löytyy myös aarteita. Kuten se ravintola, jonka nimi ei pysy mielessäni. Ravintola on tehty vanhaan vesisäiliöön. Kuljetan sinne aina vieraani ihastelemaan, mutta en ole koskaan päätynyt paikkaan syömään. Pitäisi varmaan jo kokeilla, sillä niin monesti olen luvannut. "Başka bir zaman. Gelecek defa."




Sultanahmetille saavuttaessa ohjaan vieraani Hagia-Sofiaan. Itse jään tällä kertaa odottelemaan assistenttini kanssa viereiseen ulkokahvioon. Kahvia minulle, kuuma kaakao assistentille. Vieraden saapuessa Hagia Sofiasta kävelemme syömään. Tämän kertainen ravintola löytyy Yerebatan Sarnicin takana olevalta kadulta. Yläkerrasta on kivat näkymät Hagialle.






Ruoan jälkeen voi valita jonkun muunkin kohteen. Tällä aukiollahan niitä riittää. Maanalaiset vesisäiliöt, sininen moskeija. Takana Hagia Irene ja Topkapin palatsi. Jonkun matkan päässä molemmat basaarit; Egyptiläinen sekä Suuri. En nyt tällä kertaa vie teitä niihin sisälle. Keväällä ei malta. On parempi pysyä pihalla, istua penkille ja ihmetellä Istanbulin ihmeitä. Vaikkapa kaupungin asukkaita:).




Vieraiden jalat jo väsyy. Hypätään siis raitiovaunuun ja ajetaan satamaan. Kotiin päästyä nostetaan jalat ylös ja mietitään, että onhan se kevät-päivä vielä huomennakin. Onneksi.

6 kommenttia :

Yaelian kirjoitti...

Ihana kierros taas upeassa kaupungissa:) Teillä on siellä paljon kylmempää talvella;täällä katuelämää on talvellakin;kahvilat laittavat silloin kadun puolelle väliaikaiset lasiseinät,että tarkenee. Ihana tuo kahvilarakennus! Ja assistentti suloinen;D Lisää vaan kuvia Istanbulista....

Pepi kirjoitti...

Voi jestas, kyllä tuonne joskus täytyy saada aikaiseksi lähteä, pitkään olen halunnut mutta syystä tai toisesta se on vaan aina jäänyt!
Mutta kuten sanoit: Baśka bir zaman :)
(kökkö kun ei saa noita merkkejä niinkuin pitäisi)

Siihen asti tyydyn nauttimaan näistä hurmaavista kuvakertomuksistasi!
Teśekkürler!

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi että. Tämä on samalla kertaa niin ihanaa ja haikeaa. Kun muistaa niin monet talot noista. En tosin tuota kaunista kahvilaa puiden katveessa.

Oikein miettimällä mietin täällä äsken, että miten jotkut paikat eivät jätä ihmistä rauhaan. Monethan matkustavat samoihin paikkoihin uudelleen ja uudelleen. Miksi? Kun toiset paikat selvittää yhdellä kertaa, eikä ole mitään pakottavaa tarvetta tai halua matkustaa sinne toiste.

Täälläkin on jo kevät, vaikka tuuli on tosi kylmä. Mutta talvitakit ja -kengät vein jo pois.

mimon mami kirjoitti...

Jälleen ihana kierros matkakuumetta kasvattamaan!

Anonyymi kirjoitti...

Voih!!!!

Kylläpä tulee iso ikävä ja haiku, kun katselee noita kuvia... Milloinhan sitä niille nurkille taas pääsisi. Reilussa viidessä vuodessa ei ehtinyt kuin osaan kaikista noista esittelemistäsi kohteista. Tosin se voi johtua jälkikasvusta, joka oli Ibulin vuosinamme niin nuorta sakkia. Ikävä hiipii mieleen erityisesti aina keväällä. Ibulin kevät oli juuri niin ihana kuin olet kuvaillut!

-Sanna-

Mine kirjoitti...

Yaelian: Ainakin meidän talvemme on vaihteleva ja runsassateinen. Ei kenenkään tee mieli istua ulkona. Paitsi jos sattuu joku auringon hellimä päivä. Sitä suloisempi on kevät, kun se saapuu.

Pepi: Tottakai, minusta on selvää, että kaikki haluavat Istanbuliin:). Tämä on ihan oma maailmansa, jossa täytyy olla jotakin jokaiselle. Vaikka kuulemani mukaan on olemassa sellainenkin ihmisrotu, joka ei tykkää kaupungistani. Uskomatonta, mutta totta.

Kirjailijatar: Niin. Me emme kuulu niihin, jotka palaavat johonkin uudestaan ja uudestaan. On niin paljon tuntematonta, joka pitää saada haltuunsa. Mutta Istanbul on ihan oma lukunsa. Tänään juuri mietin, että miten minä oikeasti voin ajatella luopuvani Istanbulista? Mitä minussa on Istanbulin jälkeen? Se onkin mielenkiintoista nähdä.

Mimon mami: Siinä toinen mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Minä en tarvitse koskaan mitään nostattamaan matkakuumetta. Päinvastoin, tarvitsen kokoajan kuumetta alentavaa. Aina tekee mieli johonkin. Ja samaan aikaan tässä ja nyt on ihan paras.

Sannacim: Niin! Minulla alkaa oikeasti olla kriisi Suomeen paluun suhteen. Se aktivoitui tässä mahdollisten kaupungin muuttajien suhteen. Kuten kaikki muutkin kriisit. Siis suhteessa lähtemisiin. Olen maailman väsynein hyvästien jättäjä. Haluaisin haalia kaikki rakkaani yhteen ja vaatia heitä pysymään lähelläni aina ja ikuisesti. Kiinnyn ihmisiin, mutta niin olen kiinni myös tässä kaupungissa, että en ymmärrä miten pääsen siitä irti. Haluanko edes päästä?

Suomi on rakas. Olen vain ollut niin kaun sieltä poissa, että en osaa ajatelle paluuta sinne. Istanbul on rakas. Tuttu. Koti. Kuka voi jättää kotinsa ja aloittaa nollasta? Ensin ajattelin, että onhan tässä vielä pari vuotta aikaa työstää, Onneksi. Nyt ajattelin, että tulen varmaan hulluksi kaipuusta siinä ajassa. Tämän kaupungin hyvät puolet kasvavat taivaisiin. Suomessa en osaa hakea kiintopisteitä. Vaikka samalla tiedän, että löydän niitä kyllä, kun aika tulee.

Teidän lähtönnekin on nyt aktivoitunut. Sekin on työstämättä selvästi. Itketty on krokotiilin kyyneleitä. Miksi ei saatu yhdessä jatkaa?

Mies se onneksi on halausetäisyydellä päivästä toiseen. Kestää vaimon kriisit. Ajattelin niitäkin, joiden puolisot häviää ja vie lapset mennessään. Miten sellaisesta selviää täysipäisenä?

Toivottavasti pääsette tänne. Toivottavasti tiet taas kohtaa. Siiheksi halit ja kummipojalle erityiset terveiset Istanbulin kummituksilta. Öptum.