Lasten kanssa on tietenkin tehtävä uhrauksia. He eivät ole luostari-ihmisiä, ikoninostajaihmisiä tai taidenäyttelyihmisiä, mutta venyvät tarvittaessa. Minunkin on siis venyttävä ja koetettava esittää osani uskottavasti. Ajamme siis merelle aikomuksena ryhtyä rantaihmisiksi.
Aloitamme Golden Beachiltä. Erehdymme ajattelemaan, että pääsy suomalaisen matkatoimiston kohteeksi takaisi jotakin paikan hyvyydestä. Se on tietenkin virhe. Paikka on tupaten täysi turistikulissi, joka kuhisee nuorisoa. Hotellien hinnat ovat laatuun nähden käsittämättömät ja ympärillä soi 80-luvun hitit. Ranta olisi kyllä ollut lasten mieleen hienoine hiekkoineen.
Seuraavaksi ajamme "lapsiperheiden suosiossa olevaan" Albenaan. Vastassa on "ei oota" valtavissa hotellikomplekseissa. Katujen täydeltä perheitä polkemassa pyörin ja kantamassa uimapatjoja pimenevässä illassa. Lähes yhtä luonnoton, kuin äskeinen nuorisoalue.
Iltaa uhmaten päätämme yrittää vielä hieman pohjoisemmaksi ja saavumme Balchikiin. Lähes tyhjät kadut normaalin näköisessä kaupungissa saavat toiveet nousemaan. Mies piipahtaa kysymään hotellin hintaa ja saapuu autolle tyytyväisen näköisenä. Vain kymmenen kilometriä turistirysistä ja hinnat ovat tippuneet puoleen. Ikkunan alla on uima-allas ja sen takana kimmeltää meri. Ei kilometrien pituisia hiekkarantoja, mutta tarpeeksi lasten uimareissuille.
Aamulla heräämme rauhassa. Avaan ikkunan ja hengitän syvään. Keitän kahvit ja katan aamupalan parvekkeelle. Lapset saavat päättää päivän kulun ja se menee näin: uimista altaassa ja meressä, karkkiostoksia kaupasta, kaarnalaivan teko, oleilua hotellilla ja illalla pizzalle rantaravintolaan. Sopivasti kaikkea meille kaikille.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti