565. tarina (Ilmassa on elämän janoa)

Syksy tekee edelleen tuloaan. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen vaadin Istanbulin vuodenaikoja kulkemaan samassa tahdissa suomalaisen kierron mukaan. Niinhän mielenikin tekee. Ei marraskuussa kuulu kulkea T-paidassa ja sandaalit jalassa?

Tahdoin tai en, edelleen voi istua laivan kannella. Saapikkaat ovat liioittelua, mutta en jaksa enää kulkea kevein kengin. Kaikki minussa huutaa taitepistettä, mutta elämäni on päivästä toiseen sekä että. Sekä kesä että syksy. Sekä Istanbul että Kotka. Sekä tämä hetki että nurkan takana häämöttävä tulevaisuus. Sekä Istanbul että minä. Meillä on menossa kuukausien mittainen saattohoito. En tiedä kumpi saattaa tai hoitaa. Tiedän kuitenkin, että tämä on tarpeellista. Jos ei Istanbulille, niin minulle kuitenkin.

Olen matkalla tapaamaan Iristä ja Enkeliä. Aikaa on tuhlattavaksi asti. Tuntuu ihanalle, kun saa maleksia. Kävelen satamasta kohti Taksimia. Kahden viikon kuvatauon ja kiireen jälkeen  näen taas maailman linssin läpi. Ilmassa on elämän janoa, rakkautta ja kukkien vieno tuoksu.

Enkeli on kasvanut. Juomme kahvia ja teetä. Lukuisat silmäparit seuraavat pienen neidin kulkua. Haparoivat askeleet saavat miehet nousemaan pöydästä valmiina pelastustöihin. Tarjoilijat jättämään työnsä. Eihän hän vain loukkaannu, onhan kaikki varmasti hyvin.

Istiklalkatu ja linssikeitto. Naapuripöydässäkin puhutaan suomea. Iriksessä elää kaukokaipuu, jota voi lievittää matkustellen. Tyttö kainaloon ja yöksi hostelliin. Meitäkään lapset eivät ole estäneet elämästä. Eikä unelmoimasta. Parasta on, kun saa elää yhdessä unelmiaan todeksi.

Katoavat kadun vilinään. Minä palailen rantaan sivupolkuja ja takakujia pitkin. Mittari näyttää 22 astetta  ja aurinko paistaa tyhjältä taivaalta. Ehkä kestän sittenkin tämän kesän keskellä syksyä. Ehkä luovutan marraskuisen  melankolian ja ryhdyn hilpeäksi. Ehkä elän tässä ja nyt. Keitän kotona kahvit ja annan tulevan olla. Tulla kun on tullakseen.

Allani saattaa kulkea juna. Marmaray-linja Bosborin alta on avattu. Joskus koen senkin, mutta nyt haluan antaa aaltojen keinuttaa, tuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Kaupunki pukeutuneena harsoon. Minulla varpaat hiessä ja päällä liian lämmin takki. Sen siitä saa, kun kuuntelee mieltänsä eikä säätiedotusta. 

Hyvää kotimatkaa Iris ja Enkeli! Kiitos keitosta ja teiden risteämisestä. Voimia kylmiin päiviin ja opintoihin, iloa arkeen ja tuleviin matkoihin. Kunnes taas tapaamme.

ps. Mistähän muuten johtuu, että joskus tämä blogi ei vaan päivity listoille, vaikka mitä tekisi? Tänään on niitä päiviä...

471. tarina (Istanbul - ollaanko poliisia ja roistoa)

Taksissa kuuntelimme Taksimin taisteluista. Aukiolle ei päässyt metrolla, joten olimme kiertotiellä. Vieraat olivat rohkeita ja halusivat päästä katsomaan, että mitä aukiolla tapahtuu. Hetken jo uutisia kuunnellessa mietin, että onkohan heillä hieman liian uhkarohkea isäntä ja emäntä tällä matkalla? Uutisten mukaan poliisi ei ollut säästellyt vettä ja kaasua. Mellakoijat puolestaan olivat ampuneet poliisia ilotulitteilla.

Toimittajan kupeella roikkui kaasunaamari, meiltä unohtui sitruunatkin kotiin.

Poliisi oli saapunut aukiolle. Joka nurkassa seisoi poliisiautoja. Poliisien rinki ympäröi patsaan ja vanhan kulttuuritalon edustalla seisoi poliisien armeija mellakkakilpineen. Aukiolla käveli vain muutama hassu ohikulkija matkalla töihin tai asioillensa. Lisäksi siellä oli toimittajia ja me turistiemme kanssa. Mielenosoittajien plakaatit oli poistettu ja jäljellä oli vain sotkut.

Gezi-puisto sen sijaan vielä seisoi siellä barrikaadien takana. Siellä kurdit tanssivat piirissä ja lauloivat omalla kielellään. Viimeiset mohikaanit kuljeskelivat hämmästyneen näköisinä aivan kuin miettien, että "Mitäs nyt tehtäisiin?" Jotkut olivat tarttuneet hyvään hommaat ja ryhtyneet siivoamaan joka puolella vellovaa sotkua.

Puiston keskellä sinnittelivät viimeiset jäänteet telttakylästä. Niiden välissä kuljeskeli toimittajia, siviilejä, mellakoissa rähjääntyneitä mielenosoittajia ja kärryjä työntävä leivän jakaja huutaen: "Ilmaista ruokaa!" Puiston kulmalla tämä ylläoleva nuori mies raportoi radiopuhelimeen tietoja poliisien liikkeistä. Me mietimme, että "ollaanko poliisia ja roistoa?"

Poliisien leirissä näytettiin myös olevan epävarmoina tulevasta. Vanhan kulttuuritalon katolla häärättiin turkinlippuja paikoilleen. Niiden laskeutumista seurasi taputusta ja poliisien iskulauseita. Talojen seinustoilla lankattiin kenkiä ja istuttiin kahvilla.  Tilanne näytti siis olevan taas kerran ohi?

Jätettiin siis poliisit ja roistot aukiolle ja käveltiin kahville. Taksimin aukio oli suoritettu ja seuraavana oli vuorossa kalastustarvikekaupat. 

469. tarina (Istanbul - Taksimin telttakylä)

Tänään istanbuliin odotetaan suurta mielenosoitusta. Taksimilla oli määrä tapahtua jonkun tiedon mukaan klo. 16 ja jonkun toisen mukaan klo. 19. Esikoisen koululta tuli ilmoitus, jossa kehotettiin välttämään Taksimiin menoa. Vältimme lasten kanssa kirkon jo viime sunnuntaina, joten päätimme tällä kertaa lähteä matkaan mielenosoitusuhkasta huolimatta. Auto jätettiin kuitenkin kotiin, sillä emme halunneet jäädä mahdollisten tien sulkemisten takia mottiin.

Mennessä ilmapiiri Istiklalilla oli rento ja vielä kovin hiljainen. Jumalanpalveluksen aikana alkoi jo iskulauseita tunkeutua veisuun väliin. Kirkon jälkeen tie oli jo täynnä erilaista lipun heiluttajaa ja plakaatin kantajaa. Kadun varrelle oli perustettu kauppoja, jossa myytiin mielenosoitus-krääsää ja muuta krääsää. Perusilmeet tässä mielenosoituksessa olivat iloiset. Päätimme siis sulautua massaan ja kulkeutua sen mukana Taksimiin.

Väkijoukossa oli hyvä seurata päiden yläpuolella keikkuvaa kuopusta. Omat näet katosivat hetkessä, minun jäädessä kuvaamaan.

Gezi-puistoon oli noussut taas telttakylä. Kymmenet, jos ei sadat teltat oli pystytetty vieriviereen ja tyhjillä plänteillä makailtiin, istuttiin teellä ja keskusteltiin. Monessa teltassa kerättiin voimia iltaa varten. Rikotut bussit toimivat olohuoneina, joihin saattoi istahtaa kaiken mielenosoittamisen välillä. Yhtäkään poliisia ei näkynyt missään. Taksimaukiolle pystytetyltä lavalta huudatettiin kansaa: "Taksim on meidän, Istanbul on meidän!"

Lapset olivat kansanjoukosta ja kaikesta ympärillä olevasta selvästi hieman ihmeissään. Ei siellä mitään pelättävää ollut, eikä varmaan tule olemaankaan, ellei väkijoukkoa taas koiteta väkisin saada poistumaan paikalta. Oma ystäväpiirimme tuntuu käsittelevän asiaa kukin omasta taustastaan käsin. On niitä, jotka ovat mukana rakentamassa barrikaadeja, niitä, jotka käyvät Taksimissa fiilistelemässä ja toivomassa, että rakenteilla on oikeasti demokraattinen Turkki ja niitä, jotka kannattavat nykyistä hallitusta, mutta toivovat, että olemassa oleva liikehdintä olisi keskustelujen alku näiden kahden erilisen ryhmän välillä. 

Toivotimme malttia, kärsivällisyyttä ja rauhanomaista asioiden selvittelyä ystäville. Viha, kosto ja uho kun eivät rakenna mitään kaunista ja pysyvää. Turkki tarvitsee nyt tahtoa ymmärtää, halua yrittää yhdessä ja kunnioitusta eritavalla ajattelevia kohtaan. Ihan niin kuin jokaikinen muukin maa tällä planeetalla.