644. tarina (Nämä pyöreän pinkeät päivät)

Elämäni on aaltoliike. On leppoisan seesteiset aallonpohjat ja sitten ne pärskeet, kun kaikki asiat törmäävät toisiinsa. Ne viikot, jolloin pyykkivuori on selätetty, aikaa siivota lehtipinot ja sitten nämä pyöreän pinkeät päivät, jolloin katson kelloa liian usein. Kiire ei ole minun kaverini. Tarvisisin ainakin hetkiset tuumailuun joka päivä ja kun siihen ei ole aikaa, nahistun. Tulen kärsimättömäksi ja saan näköjään nuhan. 

Eilen juoksin siis Euroopassa päivästä myöhäiseen iltaan. Mennessä oli hiki ja illan tihkusateessa tuli vilu. "Älä luota Istanbuliin vaimoihin, rahaan, äläkä säähän," sanoo sananlaskukin. Puolikuntoinen minäni tervehtii kuitenkin teitä näiden kuvien myötä. Pieni pyrähdys Suurella basaarilla ja maaliskuun ostoksiksi päätyi yhtä ja toista. Voittekohan päätellä niitä näistä kuvista? No, ostin peştamaleja laudeliinoiksi, lampukan ikonini eteen ja taloon numerot, mutta niistä ei tullut kai yhtään kuvaa. Sen sijaan kuvasin nämä:

Haluaisitko kuvaan apinamiehen kanssa?

Kahvit jossakin liikkeessä. Tulivat tarpeeseen.

Peştamal poikineen. Myös nuo hamam-kipot olisi kiinnostaneet, mutta eivät ole järin käytännölliset suomalaisessa saunassa. Ehkä pieni saippuakupiksi?

Ostokset pakattiin tällaiseen ihanaan nyyttiin.

Lampukkaa olen käynyt tinkaamassa kerran jos toisenkin. En ole valmis maksamaan siitä mitä tahansa. Yhdessä liikkeessä jo pääsin hyvin lähelle haluamaani hintaa, mutta sitten apupoika päätti tarkistaa hinnan puhelimessa pomolta ja kappas, se nousi reilusti yli sen mitä ajattelin. Lampukka jäi kauppaan. Nyt palasin samaan kauppaan ja sama lampukkahan se siellä oli edelleen. Kysyin omistajalta hinnan ja sehän oli paljon ajattelemaanikin edullisempi. Kyllä kiitos, olen nyt vanhan ja ruosteisenkin lampukan omistaja! Kuinka maltan olla pyytämättä mieheltä, että hän poraisi sen parin kuukauden vuoksi olkkarin seinään ikonin eteen?

Kävelyt on jäänyt, sillä aloitin viime viikolla kuntosalin. Kun vanhat keinot eivät tepsi, on otettava järeämmät aseet käyttöön? Eilen kuitenkin hyötykävelin kaikki välimatkat.  Niinpä lampsin lampukat repussa yli kultaisen sarven ja kohti Istiklalia. Oli tihkusade ja illaksi kääntyvä päivä. Kalastajat sillalla, kotiin palavien autojonot ja viluinen, väsynyt ja märkä blogisti.

Loppuviikko ei näytä yhtään loivemmalta. Valitan. Yritän lukaista kuulumisianne aina kun ehdin, mutta ehdin nyt luvattoman vähän. Mutta kunhan pärskeet laantuu, olen taas paremmin kuulolla! Siiheksi, pitäkää itsestänne huoli ja pukekaa tarpeeksi päälle, että ette vilustu!

565. tarina (Ilmassa on elämän janoa)

Syksy tekee edelleen tuloaan. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen vaadin Istanbulin vuodenaikoja kulkemaan samassa tahdissa suomalaisen kierron mukaan. Niinhän mielenikin tekee. Ei marraskuussa kuulu kulkea T-paidassa ja sandaalit jalassa?

Tahdoin tai en, edelleen voi istua laivan kannella. Saapikkaat ovat liioittelua, mutta en jaksa enää kulkea kevein kengin. Kaikki minussa huutaa taitepistettä, mutta elämäni on päivästä toiseen sekä että. Sekä kesä että syksy. Sekä Istanbul että Kotka. Sekä tämä hetki että nurkan takana häämöttävä tulevaisuus. Sekä Istanbul että minä. Meillä on menossa kuukausien mittainen saattohoito. En tiedä kumpi saattaa tai hoitaa. Tiedän kuitenkin, että tämä on tarpeellista. Jos ei Istanbulille, niin minulle kuitenkin.

Olen matkalla tapaamaan Iristä ja Enkeliä. Aikaa on tuhlattavaksi asti. Tuntuu ihanalle, kun saa maleksia. Kävelen satamasta kohti Taksimia. Kahden viikon kuvatauon ja kiireen jälkeen  näen taas maailman linssin läpi. Ilmassa on elämän janoa, rakkautta ja kukkien vieno tuoksu.

Enkeli on kasvanut. Juomme kahvia ja teetä. Lukuisat silmäparit seuraavat pienen neidin kulkua. Haparoivat askeleet saavat miehet nousemaan pöydästä valmiina pelastustöihin. Tarjoilijat jättämään työnsä. Eihän hän vain loukkaannu, onhan kaikki varmasti hyvin.

Istiklalkatu ja linssikeitto. Naapuripöydässäkin puhutaan suomea. Iriksessä elää kaukokaipuu, jota voi lievittää matkustellen. Tyttö kainaloon ja yöksi hostelliin. Meitäkään lapset eivät ole estäneet elämästä. Eikä unelmoimasta. Parasta on, kun saa elää yhdessä unelmiaan todeksi.

Katoavat kadun vilinään. Minä palailen rantaan sivupolkuja ja takakujia pitkin. Mittari näyttää 22 astetta  ja aurinko paistaa tyhjältä taivaalta. Ehkä kestän sittenkin tämän kesän keskellä syksyä. Ehkä luovutan marraskuisen  melankolian ja ryhdyn hilpeäksi. Ehkä elän tässä ja nyt. Keitän kotona kahvit ja annan tulevan olla. Tulla kun on tullakseen.

Allani saattaa kulkea juna. Marmaray-linja Bosborin alta on avattu. Joskus koen senkin, mutta nyt haluan antaa aaltojen keinuttaa, tuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Kaupunki pukeutuneena harsoon. Minulla varpaat hiessä ja päällä liian lämmin takki. Sen siitä saa, kun kuuntelee mieltänsä eikä säätiedotusta. 

Hyvää kotimatkaa Iris ja Enkeli! Kiitos keitosta ja teiden risteämisestä. Voimia kylmiin päiviin ja opintoihin, iloa arkeen ja tuleviin matkoihin. Kunnes taas tapaamme.

ps. Mistähän muuten johtuu, että joskus tämä blogi ei vaan päivity listoille, vaikka mitä tekisi? Tänään on niitä päiviä...

469. tarina (Istanbul - Taksimin telttakylä)

Tänään istanbuliin odotetaan suurta mielenosoitusta. Taksimilla oli määrä tapahtua jonkun tiedon mukaan klo. 16 ja jonkun toisen mukaan klo. 19. Esikoisen koululta tuli ilmoitus, jossa kehotettiin välttämään Taksimiin menoa. Vältimme lasten kanssa kirkon jo viime sunnuntaina, joten päätimme tällä kertaa lähteä matkaan mielenosoitusuhkasta huolimatta. Auto jätettiin kuitenkin kotiin, sillä emme halunneet jäädä mahdollisten tien sulkemisten takia mottiin.

Mennessä ilmapiiri Istiklalilla oli rento ja vielä kovin hiljainen. Jumalanpalveluksen aikana alkoi jo iskulauseita tunkeutua veisuun väliin. Kirkon jälkeen tie oli jo täynnä erilaista lipun heiluttajaa ja plakaatin kantajaa. Kadun varrelle oli perustettu kauppoja, jossa myytiin mielenosoitus-krääsää ja muuta krääsää. Perusilmeet tässä mielenosoituksessa olivat iloiset. Päätimme siis sulautua massaan ja kulkeutua sen mukana Taksimiin.

Väkijoukossa oli hyvä seurata päiden yläpuolella keikkuvaa kuopusta. Omat näet katosivat hetkessä, minun jäädessä kuvaamaan.

Gezi-puistoon oli noussut taas telttakylä. Kymmenet, jos ei sadat teltat oli pystytetty vieriviereen ja tyhjillä plänteillä makailtiin, istuttiin teellä ja keskusteltiin. Monessa teltassa kerättiin voimia iltaa varten. Rikotut bussit toimivat olohuoneina, joihin saattoi istahtaa kaiken mielenosoittamisen välillä. Yhtäkään poliisia ei näkynyt missään. Taksimaukiolle pystytetyltä lavalta huudatettiin kansaa: "Taksim on meidän, Istanbul on meidän!"

Lapset olivat kansanjoukosta ja kaikesta ympärillä olevasta selvästi hieman ihmeissään. Ei siellä mitään pelättävää ollut, eikä varmaan tule olemaankaan, ellei väkijoukkoa taas koiteta väkisin saada poistumaan paikalta. Oma ystäväpiirimme tuntuu käsittelevän asiaa kukin omasta taustastaan käsin. On niitä, jotka ovat mukana rakentamassa barrikaadeja, niitä, jotka käyvät Taksimissa fiilistelemässä ja toivomassa, että rakenteilla on oikeasti demokraattinen Turkki ja niitä, jotka kannattavat nykyistä hallitusta, mutta toivovat, että olemassa oleva liikehdintä olisi keskustelujen alku näiden kahden erilisen ryhmän välillä. 

Toivotimme malttia, kärsivällisyyttä ja rauhanomaista asioiden selvittelyä ystäville. Viha, kosto ja uho kun eivät rakenna mitään kaunista ja pysyvää. Turkki tarvitsee nyt tahtoa ymmärtää, halua yrittää yhdessä ja kunnioitusta eritavalla ajattelevia kohtaan. Ihan niin kuin jokaikinen muukin maa tällä planeetalla.