607. tarina (Oho, nythän on joulu taas)

Loppiainen ei täällä päin maailmaa ole pyhäpäivä. Ainakaan suuremmalle osalle kansaa. Aamulla lähetimme siis lapset normaalisti kouluun. Miehen ja minun maanantai oli sen sijaan taas hieman erikoinen. Meidät oli kutsuttu armenialaiseen jumalanpalvelukseen. Ajattelin, että siellä olisi loppiaisjumalanpalvelus, mutta olin väärässä. Kirkolla  näet selvisi, että armenialaiset juhlivat yhdistetysti joulua ja Jeesuksen kastetta meidän loppiaisenamme eli 6.1. 

Kello kymmeneltä paikalla oli vain kourallinen väkeä. Naiset olivat istahtaneet ovelta katsottuna vasemmalle ja oikealla oli miesten penkit. Sitä ennen oli oven suussa sytytetty tuohukset ja tehty ristinmerkit. Mies istui siis oikealle ja minä vasemmalle.

Siellä naisten penkeillä istuessani tunsin seuraavani jotakin pyhää näytelmää. Kieli oli vieras, mutta jotakin jumalanpalveluksessa oli tuttua tai ainakin jostakin kiertäen tunnistettavaa. Punavihreisiin kaapuihin puetut henkilöt tuottivat alkuun päänvaivaa. Oliko kirkossa näin monta pappia? Loppuvaiheessa ymmärsin heidän olevan kuorolaisia. Edessä siirrettiin kynttilöiden paikkoja, haettiin esille lukupulpettia ja vietiin sitä taas pois. Puettiin ja riisuttiin papille valkoista kaapua riippuen siitä missä hän seisoi ja mitä hän teki. Laulettiin tekstejä mitä ilmeisemmin armeniaksi. Suitsukkeen savu peitti välistä alttarilla olevat pilveen ja seurakuntakin sai siitä osansa suitsukkeen kantajan lähtiessä kiertämään kirkkoa. Muuten seurakunnan tehtäväksi jäi vain seisoa, kumartaa ja tehdä ristinmerkki oikeissa kohdissa. Koska en tiennyt niitä oikeita kohtia, keskityin vain seisomiseen ja muiden seuraamiseen:D.

Opin, että aamu alkoi aamurukouksella. Sen lopuuttua alttarin eteen vedettiin verhot ja kaapupukuiset katosivat hetkeksi paikalta. Seurakunta ryhtyi keskustelemaan toinen toiselleen ja uutta väkeä virtasi kirkkoon täyttäen penkin toisensa jälkeen. Takana palveli kynttilän sammuttajat, jotka puhalsivat liian matalaksi kuluneita kynttilöitä sammuksiin ja siivosivat ne sitä myöten roskikseen. Siivottujen tilalle syttyivät uudet kynttilät, jatkuvana pysyi myös tulijoiden virta. Puuttui vain väliaikavirvokkeet, joille olisi ollut tilausta. Aamupala oli jäänyt syömättä ja yksi ulkomaalainen alkoi olla hieman heikoissa voimissa.

Verhojen auettua alkoivat urut soida ja kaapupukuiset asettuivat eteen kuoroksi. Oli varsinaisen jumalanpalveluksen aika. Ääni kohosi komeasti korkealle. Suitsukekulkue lähti taas liikkeelle ja halukkaat saivat suudella kulkueen edessä kannettavaa ristiä. Pian muodostui jono ehtoolliselle kirkon sivulle. Pieni ristinkantaja alkoi väsyä tehtävässään ja heilui alttarilla uhkaavasti. Tässä vaiheessa jumalanpalvelus oli kestänyt jo  kaksi ja puoli tuntia. Pääosin se oli seisty, mutta rupesin istahtelemaan aina kun kehtasin. Ennen loppua nähtiin vielä ilmeisesti kasteeseen liittyvät symbolit. Oli vedessä uitettu risti ja kyyhkysen muotoinen öljyastia Pyhän Hengen vertauskuvana. Pieni ristinkantaja oli puettu valkoisiin ja hän sai nyt esittää kastettavaa penkillä istuen.

Kolmen ja puolen tunnin palvelus loppui kulkueen ulosmarssiin. Sitä ennen oli toivotettu kirkon etuosasta lähtevänä aaltona jotakin vieruskavereille. Ehkäpä hyvää joulua? Ristin liotusvettä sai hakea mukiin kirkon etuosasta juotavaksi. Parantavat vaikutukset jäi kokeilematta, sillä en huomannut koko juomanhakemisvaihetta, vaan kuulin sellaisen olemassaolosta vasta jälkikäteen pihalla jumalanpalveluksen kulusta keskustellessamme. 

Kilistimme muiden mukana mausteiset viinit Joululle ja söimme suklaat Uuden Vuoden kunniaksi kirkon pihalla. Ensimmäinen armenialainen jouluni oli juhlittu ja aika astua kadulle keskelle arkea. Ja etsiä kiireesti ravintola energiavajetta korjaamaan.

Olipa mielenkiintoinen kokemus. Oma joulu oli tarkoitus korjata tänään pois, mutta se taitaa nyt siirtyä huomiseen. Eihän sitä nyt raaskikaan luopua joulusta, kun toiset vasta pääsivät asiaan. Tiesitkö muuten mikä on armenialaisten joulupöydän kunkku? En minäkään tiennyt ennen tätä päivää. Turkissa se on ainakin kala. Lajilla ei kuulema ole jouluna väliä, mutta pääsiäispöytässä on ehdottomasti oltava Kalkan eli kampela!

602. Tarina (Ankaran armenialaiset puhuvat)

Tänään meillä oli hieman erilainen päivän aloitus. Meidät oli mieheni kanssa kutsuttu ystävämme Ferda Balancarin uuden kirjan julkistamistilaisuuteen. Julkkarit pidettiin Cezayir-nimisessä ravintolassa Galatasaray-lukion takana. Paikka oli minulle uusi, mutta se osoittautui todella miellyttäväksi yllätykseksi. Miljöö oli mukava, aamiainen erittäin maukas ja tilaisuus kaikin puolin lämminhenkinen.

Ystävämme Ferda on toimitajana Agos-nimisessä lehdessä, joka on tunnettu erityisesti Turkin armenialaisten äänitorvena. Omaan tietoisuuteeni lehti tuli tammikuun 19. päivä vuonna 2007, jolloin lehden armenialaista sukujuurta oleva päätoimittaja Hrant Dink murhattiin lehden toimituksen ovelle. Dink oli tunnettu Armenian kansanmurhaa koskevista kannoistaan ja nämä kannanotot koituivat epäilemättä hänen kuolemakseen. Murha oli pitkään isona puheenaiheena täällä Istanbulissa, ja Dinkin kuolemaa suri moni yli kansalaisuus rajojen. Niin myös Dinkin turkkilainen ystävä Ferda.

Viimeisen parin vuoden ajan ystävämme on toimittajan työnsä ohella ollut mukana projektissa, jossa kerätään muistiin Turkissa asuvien tai asuneiden armenialaisten tarinoita. Ferda on toimittanut nämä tarinat kansien väliin. Tänään julkaistu kirja oli jo kolmas tässä sarjassa. Ensimmäinen kirja kantoi nimeä: Turkin armenialaiset puhuvat. Seuraava kirja keräsi Diyarbakirin armenialaisten tarinoita ja tässä kolmannessa kirjassa ääneen pääsevät Ankaran armenialaiset. (Kirjoja on myös käännetty englanniksi ja ainakin kakkoskirja löytyy googlettamalla: The Sounds of Silence II - Diyarbakir's Armenians Speak, ykköskirja on taidettu myydä loppuun.)

Aamiaisen jälkeen Ferda kertoi pääasiassa toimittajista koostuvalle ryhmälle kirjan syntyyn liittyvästä prosessista. Jokaista kirjaa varten on haastateltu vähintään 40 ihmistä. Ankaraa käsittelevän kirjan tarinat olivat Ferdan mukaan vaikeiten saatavissa. "Diyarbakir on kurdialuetta, jossa ihmiset puhuivat avoimemmin ja jopa ilmoittautuivat itse kertomaan tarinansa. Maan pääkaupungissa pelättiin enemmän asioiden sanomista ääneen ja varsinkin sitä, että sanottu yhdistettäisiin sanojaan." Jokainen kertoja esiintyy kirjassa nimettömänä. Surullinen totuus on, että moni armenialainen joutuu edelleen pitämään matalaa profiilia armenialaisuudestaan. Toiset ovat kokeneet helpommaksi hylätä juurensa ja ruveta turkkilaisiksi muslimeiksi. Eikä tämäkään ole aina riittänyt poistamaan menneisyydestä nousevaa pelkoa.

Olen yrittänyt blogikirjoituksissani olla puuttumatta politiikkaan ja olla puhumatta Turkin vähemmistöjen asioista. Toisinaan näet harmittaa, kun näen monen ulkomaalaisen latelevan mielipiteitä, jotka eivät mielestäni ota huomioon tarpeeksi asioiden eri puolia, joita Turkissa riittää. Ei täällä ole olemassa yhtä turkkilaisten totuutta, vaan eri ihmisillä on asioista erilaisia mielipiteitä. Jokainen turkkilainen ei kiellä kansanmurhaa, joku kieltää, joku ei osaa sanoa ja joku ei halua ajatella koko asiaa. Nykyhallituksen myötä vähemmistöjen asema on ainakin näennäisesti parantunut. Samalla monista asioista puhutaan rohkeammin kuin esimerkiksi vuonna 2007, jolloin Dink murhattiin.  Samalla yksi ja toinen täällä tiedostaa, että Turkin mielipideilmasto saattaa muuttua hetkessä. Liian avoin puhuminen saattaa kostautua jälkeenpäin. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin, että jos ystävämme uskalsi kutsua lehdistön ja muun median paikalle kirjan julkistamista todistamaan, voin kai minäkin mainita kirjasta täällä blogissani.

Jokainen Ferdan toimittamasta kolmesta kirjasta odottaa kotona sopivaa hetkeä. Aion kuunnella mitä armenialaisilla on sanottavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin aikoo. Turkinkielen taitoisille: Sessizliğin Sesi III -Ankaralı Ermeniler Konuşuyor. Derleyen: Ferda Balancar.

ps. Poistin sanavahvistuksen, jotta kukaan ei jättäisi sen tähden kommentoimatta. Ei tullut keneltäkään teistä kommentteja, mutta roskapostia lähti heti pukkaamaan. Koitanpa siis nyt vaihteeksi kommenttien hyväksymistä. Katsotaan mitä sitten tapahtuu?

584. tarina (Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja)

Toisena päivänä vuori näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Ensimmäisen päivän se oli piilotellut pilvien takana ja pitänyt seuruetta jännityksessä. Nähdäkö Ararat vai eikö nähdä? Ararat on Turkin korkein vuori, se nousee 5137 metrin korkeuteen. Uinuva kaunokainen on myös tulista laatua, joskin se on jo vuosisatoja seissyt vaiti. Viimeksi vuori on purkautunut vuonna 1840.

Raamatusta voimme lukea Nooasta, joka rakensi arkin. Vettä satoi rankasti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä hukuttaen alleen kaiken elävän. Vedenpinnan lähtiessä laskemaan, arkki kalahti Ararat-vuorelle. Käydäänpäs siis katsomassa, että mihin sinne.

"Nooan arkki", kertoo kyltti.

Siellähän se makaa?

"Tässä on Nooan arkin museo", kertoo lappu ikkunassa.  Ja jos Haci Hasan ei satu olemaan päivystämässä, voit soittaa kyseiseen numeroon. Meidän käydessä lasten kanssa arkilla, Haci Hasan oli paikan päällä. Vakuuttuneena siitä, että arkki oli karahtanut juuri hänen pellolleen. Kun kyselet asiaa muilta paikallisilta, heillä on varmaa tietoa siitä, että arkki ei ole tämä, vaan se on siellä jossakin muualla.

Mieheni, tuo oiva paimenkuvaaja, nappasi iloksemme taas kuvat Araratin paimenesta.

"Menkääpäs siitä nyt kuvaan."

"No, tässä me nyt seistään. Aasi mokoma vain ei osaa poseerata. Ota jo se kuva."

Ararat seisoo Turkin puolella, mutta se on erityisen tärkeä nimenomaan armenialaisille. Heidän pyhä vuorensa jäi Turkin puolelle Neuvostoliiton ja Turkin välisessä rajanvedossa vuonna 1922. Nykyinen Armenian valtio ei tunnusta tätä Karsin sopimuksessa tehtyä rajanvetoa. Maiden väliset suhteet eivät ole hyvät ja näin ollen rajan yli ei pääse kulkemaan. Armenialaiset joutuvat siis katsomaan Pyhää vuortaan vain kaukaa.

Tiesitkö tämän: Armeniasta tuli maailman ensimmäinen kristitty maa vuonna 301, kun kuningas Tiridates III otti kasteen Grigor Valontuojan parannettua hänet mielisairaudesta. Kuningas Tridates oli antanut kiduttaa julmasti Grigoria ja telkesi tämän lopulta 14 vuodeksi kaivoon, jotta tämä kääntyisi pois kristinuskosta. Grigorin viruessa kaivossa, kuningas murhasi raa'asti Armenian ensimmäiset marttyyrit Ripsimian ja Gaianan sekä 35 neitsytmarttyyria. Muiden menettäessä henkensä, kuningas menetti mielenterveytensä. Ja mitä sitten tapahtui? Kuninkaan sisar näki unen, jonka mukaan Grigorin rukous voisi parantaa kuninkaan. Grigor vapautettiin kaivosta ja hän ryhtyi saarnaamaan Kristusta kansalle, paransi kuninkaan rukouksella ja kastoi tämän Eufratvirran alkulähteillä. Pian koko Armenia julistettiin kristityksi valtioksi. Grigorista tuli Armenian piispa, mutta saatuaan työnsä valmiiksi, hän vetäytyi kilvoittelemaan erämaahan vuorille.

582. tarina (Lyhyt historiakatsaus Vaniin)

"Mikään ei ole niin vaikuttavaa Vanissa, kun Vanin linnoitus," sanoo matkaopas. Se sama matkaopas meillä oli silloinkin siellä käydessämme, mutta en tiedä miksi emme siellä käyneet? Ehkä pidemmillä matkoilla tapahtuu aina se "kivikasaväsymys". Tulee mieleen, että "onhan noita kiviä jo katseltu" ja päättää sen sijaan tehdä jotakin muuta. No, miehet päättivät käydä ja olihan kaunis paikka tämäkin. Päivä loppui Vanissa jo neljältä, joten ei voi puhua illan sinestä. Auringonlaskun väritys kuitenkin.

Linnoituksella on urartulaisen kuninkaan hauta. Teksteissä kerrotaan kuninkaan urotöistä ja yläkuvassa on kirous haudanhäpäisijöitä varten. 

Lyhyt historia-katsaus Vanin pitkään historiaan: Urartun kuningaskunta kukoisti Ararat-vuoren alueella 1200-600-luvuilla eKr. Kuningaskunnan pääkaupunkina toimi nykyinen Van. Urartulaiset poimivat aineksia kulttuuriinsa naapurustoltaan, joista voimakkain olivat assyyrialaiset. Lopulta assyyrialaiset yhdessä muiden naapurikansojen kanssa koituivat urartulaisten tuhoksi. 

Vanin alueen tyhjentyessä, sinne löysi tiensä armenialaiset. He hallitsivat alueella aina vuoteen 700 jKr, jolloin arabit hyökkäsivät ja pakottivat armenialaisen prinssin pakolaiseksi Akdamar-saarelle. Arabien aika jäi lyhyehköksi ja seuraavat tulijat olivat persialaiset ja bysantin väki, joiden kanssa armenialaiset saivat jatkaa alueella yhteiseloaan. Van onkin erityisen merkityksellinen alue nimenomaan armenialaisille.

1071 vuodesta lähtien alkoi turkkilaisten esiinmarssi. Vanin alueella on taisteltu, yksi ja toinen ryhmä on kaivannut siitä omaa valtiotaan tai edes itsehallintoaluetta, mutta Turkilla se on pysynyt. Vuonna 1915 tuhoutui Vanin vanha kaupunki, kun ottomaanit tuhosivat sen venäläisten valloittajien tullessa. Turkin tasavallan synnyttyä uusi Van rakennettiin noin 4 km:n päähän kuvan linnoituksesta.

Nykypäivän Vanissa asuu pääosin kurdeja. 

ps. Aina löytyy apu jostakin, joten korjasin kirjoitusasun suomalaista versiota mukailevaksi. Eli urartulaisiksi. Kiitos Allu!