667. tarina (Kiirastorstain kirkkomatka)

Meidän pääsiäisen viettomme alkaa kiirastorstain ehtoolliskirkosta. Istanbulissa se tarkoittaa kirkkomatkaa ympäröivän maailman perustorstain työstäpaluuruuhkassa. Erään kirkon olen viettänyt parkkihallissa etsimässä autolle parkkipaikkaa. Sen jälkeen on luotettu julkisiin, vaikka se tarkoittaakin parin tunnin kirkkomatkaa bussilla, lautalla ja metrolla. Välimatkat eri kulkuvälineiden välillä tietenkin kävellään.

Aivan ihanat ilmat lähtivät kirkkomatkalla muuttumaan viileämpään suuntaan. Tuuli nousi ja taivas keräsi pilveä ylleen. Astuimme kiireissämme laivaan, joka ei vienytkään meitä Karaköyhin vaan Eminönüün. Tällä matkalla kukaan ei kuitenaan marissut, ei matkan eikä kirkon pituudesta, eikä mistään muustakaan. Liekö syynä joukkoomme keskiviikko-iltana liittynyt lainalapsi, lapsuutensa Istanbulissa viettänyt ystäväperheen tytär, jolle lomamatka lapsuuden kotikaupunkiin on selvästikin herättänyt lämpimiä muistoja. Vaikea se on muidenkaan marista, kun yksi on koko ajan näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen:). Terveisiä vaan tyttären isille ja äidille. Hyvin menee, mutta menköön!

Eilen illalla kristikunta ympäri maailmaa kerääntyi ehtoollispöytään. Paaston aika lähenee loppuaan ja käsillä on juhla, jossa siirrytään täydellisestä toivottomuudesta ylösnousemusaamun iloon. Joka kiirastorstai se on tämä matka tehtävä tai muuten pääsiäinen ei ikään kuin pääse alkuun. Kokoonnumme vanhassa armenialaiskatolisessa kirkossa ja heidän perinteisiinsä kuuluu kirkkovaellus. Kiertävät siis pääsiäisen aikana kirkoissaan rukoilemassa ja muistamassa ristiinnaulittua, joka täällä meidän kirkossamme makaa jo vähän etukäteen kuolleena sivualttarilla. 

Loppuvirren aikana kirkon alttari peitetään mustiin. 12 kynttilää ison kynttilän ympäriltä puhalletaan sammuksiin ja kirkosta sammuu valot yhtä lepattavaa liekkiä lukuunottamatta. Pitkäperjantain kärsimykset ovat alkaneet. Pujahdamme kadulle ja aloitamme kotimatkan. Kolmonen saa kutsun ohjaamaan Istanbulin vanhinta metroa sen ohjaamoon. Notkumme ratikat, laivat ja bussit. 

Oikein Hyvää Pääsiäistä teille kaikille!

607. tarina (Oho, nythän on joulu taas)

Loppiainen ei täällä päin maailmaa ole pyhäpäivä. Ainakaan suuremmalle osalle kansaa. Aamulla lähetimme siis lapset normaalisti kouluun. Miehen ja minun maanantai oli sen sijaan taas hieman erikoinen. Meidät oli kutsuttu armenialaiseen jumalanpalvelukseen. Ajattelin, että siellä olisi loppiaisjumalanpalvelus, mutta olin väärässä. Kirkolla  näet selvisi, että armenialaiset juhlivat yhdistetysti joulua ja Jeesuksen kastetta meidän loppiaisenamme eli 6.1. 

Kello kymmeneltä paikalla oli vain kourallinen väkeä. Naiset olivat istahtaneet ovelta katsottuna vasemmalle ja oikealla oli miesten penkit. Sitä ennen oli oven suussa sytytetty tuohukset ja tehty ristinmerkit. Mies istui siis oikealle ja minä vasemmalle.

Siellä naisten penkeillä istuessani tunsin seuraavani jotakin pyhää näytelmää. Kieli oli vieras, mutta jotakin jumalanpalveluksessa oli tuttua tai ainakin jostakin kiertäen tunnistettavaa. Punavihreisiin kaapuihin puetut henkilöt tuottivat alkuun päänvaivaa. Oliko kirkossa näin monta pappia? Loppuvaiheessa ymmärsin heidän olevan kuorolaisia. Edessä siirrettiin kynttilöiden paikkoja, haettiin esille lukupulpettia ja vietiin sitä taas pois. Puettiin ja riisuttiin papille valkoista kaapua riippuen siitä missä hän seisoi ja mitä hän teki. Laulettiin tekstejä mitä ilmeisemmin armeniaksi. Suitsukkeen savu peitti välistä alttarilla olevat pilveen ja seurakuntakin sai siitä osansa suitsukkeen kantajan lähtiessä kiertämään kirkkoa. Muuten seurakunnan tehtäväksi jäi vain seisoa, kumartaa ja tehdä ristinmerkki oikeissa kohdissa. Koska en tiennyt niitä oikeita kohtia, keskityin vain seisomiseen ja muiden seuraamiseen:D.

Opin, että aamu alkoi aamurukouksella. Sen lopuuttua alttarin eteen vedettiin verhot ja kaapupukuiset katosivat hetkeksi paikalta. Seurakunta ryhtyi keskustelemaan toinen toiselleen ja uutta väkeä virtasi kirkkoon täyttäen penkin toisensa jälkeen. Takana palveli kynttilän sammuttajat, jotka puhalsivat liian matalaksi kuluneita kynttilöitä sammuksiin ja siivosivat ne sitä myöten roskikseen. Siivottujen tilalle syttyivät uudet kynttilät, jatkuvana pysyi myös tulijoiden virta. Puuttui vain väliaikavirvokkeet, joille olisi ollut tilausta. Aamupala oli jäänyt syömättä ja yksi ulkomaalainen alkoi olla hieman heikoissa voimissa.

Verhojen auettua alkoivat urut soida ja kaapupukuiset asettuivat eteen kuoroksi. Oli varsinaisen jumalanpalveluksen aika. Ääni kohosi komeasti korkealle. Suitsukekulkue lähti taas liikkeelle ja halukkaat saivat suudella kulkueen edessä kannettavaa ristiä. Pian muodostui jono ehtoolliselle kirkon sivulle. Pieni ristinkantaja alkoi väsyä tehtävässään ja heilui alttarilla uhkaavasti. Tässä vaiheessa jumalanpalvelus oli kestänyt jo  kaksi ja puoli tuntia. Pääosin se oli seisty, mutta rupesin istahtelemaan aina kun kehtasin. Ennen loppua nähtiin vielä ilmeisesti kasteeseen liittyvät symbolit. Oli vedessä uitettu risti ja kyyhkysen muotoinen öljyastia Pyhän Hengen vertauskuvana. Pieni ristinkantaja oli puettu valkoisiin ja hän sai nyt esittää kastettavaa penkillä istuen.

Kolmen ja puolen tunnin palvelus loppui kulkueen ulosmarssiin. Sitä ennen oli toivotettu kirkon etuosasta lähtevänä aaltona jotakin vieruskavereille. Ehkäpä hyvää joulua? Ristin liotusvettä sai hakea mukiin kirkon etuosasta juotavaksi. Parantavat vaikutukset jäi kokeilematta, sillä en huomannut koko juomanhakemisvaihetta, vaan kuulin sellaisen olemassaolosta vasta jälkikäteen pihalla jumalanpalveluksen kulusta keskustellessamme. 

Kilistimme muiden mukana mausteiset viinit Joululle ja söimme suklaat Uuden Vuoden kunniaksi kirkon pihalla. Ensimmäinen armenialainen jouluni oli juhlittu ja aika astua kadulle keskelle arkea. Ja etsiä kiireesti ravintola energiavajetta korjaamaan.

Olipa mielenkiintoinen kokemus. Oma joulu oli tarkoitus korjata tänään pois, mutta se taitaa nyt siirtyä huomiseen. Eihän sitä nyt raaskikaan luopua joulusta, kun toiset vasta pääsivät asiaan. Tiesitkö muuten mikä on armenialaisten joulupöydän kunkku? En minäkään tiennyt ennen tätä päivää. Turkissa se on ainakin kala. Lajilla ei kuulema ole jouluna väliä, mutta pääsiäispöytässä on ehdottomasti oltava Kalkan eli kampela!

595. tarina (Meni varpuset jouluaamuna)

Laulut on taas laulettu. Täällä suomalaiset joululaulut ei yllättäen täytä kirkkoa, mutta tunnelman saa aikaan pienemmälläkin porukalla. Meni Varpuset jouluaamuna, Maa on niin kaunis, Sylviat jne. Ihanin on aina suomiluokkalaisten esitys. Ja tällä kertaa alle kouluikäisten vahvistuksella laulettu Joulupuu on rakennettu. Säestyksestä vastasi kaksi kitaraa, luuttu, mey ja piano. 

Laulujen jälkeen syötiin ne uunissa sähkökatkon ajan odotelleet minimuffinssit, kuivahtaneet tähtipullat, joulutortut ja piparit. Glögit loppui melkein kesken, koska se nyt vaan on niin hyvää. Muuten taisi kaikkea olla ihan sopivasti. Nähtiin vanhoja kivoja tuttuja ja uusiakin oli uskaltautunut paikalle. Oli tosi hauska tutustua S&H, toivottavasti tavataan sitten meillä tammikuussa!

Tänään on ollut aika vähän mitään pakollista. Nyt esimerkiksi voisi tehdä sellaisia monivalintatehtäviä, kuten; Siivoaisikohan vihdoin nuo leivonnaisten jäljiltä pöydälle levitellyt maustelaatikot ja niiden säilytykseen tarkoitetun kaapin?

Vai joiskohan kupin kahvia ja jatkaisi sen juomisen ajan tätä itse itselleni lauantaina ostamaa lahjakirjaa? Se kun on Elifille tyypilliseen tapaan aika koukuttava. Siinä asustellaan istanbulissa vuonna 1574 arkkitehti Sinanin talossa ja todistettiin juuri hetki sitten sulttaani…. Ai, mutta saakos näitä kertoa, jos vaikka sattuisi suomennosta pukkaamaan sikäläisiin kirjakauppoihin?

Lumet ovat kadonneet ja vettä tulee taivaan täydeltä. Taidan siis valita sen kahvin ja kirjan. Ehtiihän ne maustekaapit kuuraamaan senkin jälkeen...

353. tarina (Hozana Davut'un oğlu)

Virallisen joulun odotukseni aloittaa Hoosianna. Se pitää laulaa kovaa ja korkealta. Täytyi siis suunnata tiensä kirkkoon.

Kirkkomatka Istanbulissa poikkeaa Juhanin ja Liisin versiosta aika tavalla. Unohtakaa se kello viisi, reki ja karhuntaljat. Lähdemme näet matkaan autolla ja kello kymmenen. Ensin ajetaan Bosborin rantaan. Ohitetaan sultaanin kesäpalatsi Beylerbeyssä ja noustaan sillalle. Onneksemme sunnuntaiaamut  ovat aika helppoja liikenteen suhteen. Ainakaan kirkkoon menijät eivät aiheuta tässä(kään) kaupungissa ruuhkia. Saamme siis ihailla rauhassa Bosbori-näkymiä siltaa ylittäessämme. 

Sillan jälkeen laskeudumme taas rantatielle. Ohitamme Dolmabahçea vartioivat sotilaat ja oikealle jäävän jalkapallomekan eli Besiktasin jalkapallostadionin. Normaaleina sunnuntaina käännymme ennen sitä, mutta nyt Taksim on remontissa ja täytyy kiertää hieman kauempaa.

Kirkko seisoo Istiklal-kadun varrella. On seissyt siinä jo monta sataa vuotta. Sisätilat ovat hieman ränsistyneet. Vesi on tullut sisään katosta ja maalipinta on kärsinyt. Kirkon penkkien virkaa toimittavat vihreät muovituolit. Urkuja ei löydy, mutta virret voi soittaa pianolla tai kitarallakin.

Hoosiannan alkusävelet tuntuu joka vuosi niin jouluiselta. Täkäläisittäin se taipuu; "Hozana Davut'un oğlu hamtlar olsun ismine. Hamtlar, ey Davut'un oğlu! Allahın adıyla Gelensin!" Hoilaan sydämeni kyllyydestä ja tiedän adventin alkaneen.

Kotimatkalla on sininen hetki. Ja ruuhka. Yhdeksän yötä Suomeen. 22 yötä jouluun.