488. tarina (Oho mikä Edirne)

Päätettiin käydä Edirnessä syömässä. Ruoassa ei ollut kehumista, mutta kaupunki oli oho. Oho mikä Edirne! Olipa hyvä, että tuli käytyä. Tästä(kin) tulette kuulemaan.

Hienojen moskeijoiden lisäksi on ihailtu tienvarren auringonkukkapeltoja. Voiko auringonkukkaviljelijä olla vihainen tai surullinen? Saisipa asua meri etupihalla ja auringonkukkapelto takapihalla.

Ensimmäinen etappi on siis saavutettu. Hyvää yötä!

487. tarina (Jääkaappi on pesty)

Listani lyhenee. Jääkaappi on pesty, kuten myös uuni. Keittiön kaappien siivous on voiton puolella. Kuiva-ainetavarat on pakastettu ötököiden harmiksi. Eteisessä on pakattuna kassit. Odottamassa vain niitä yksilöitä, jotka vielä kuivuvat narulla.  Mies asentaa autoon piuhoja. Juomat kylmenevät jääkaapissa. On etsitty passit ja auton paperit. Mitä olen unohtanut?

Tänä vuonna selvitin pakkaamisen sietämättömän ärsytyksen. Sen miksi pinna kiristyy ja hommasta tulee joka kerta suoranainen sisällissota. Se johtuu siitä, että mielessä risteilee niin monta asiaa. Niiden selvittämiseen tarvitsen oman aikatauluni, jotta pysyn hallinnassa. Tässä talossa vain on niin monta jotka sanoo; "Milloin aloitat?", "Miksi et jo pakkaa minun laukkuani?", "Oletko varma, että minun tavarani mahtuvat?". Eikä ne lopeta, vaikka kuinka varoitan; "Antakaa minun tehdä tämä omassa järjestyksessä, minä sanon sitten, kun on sinun tavaroidesi vuoro. Muuten en kestä." Jostakin syystä niiltä puuttuu terve itsesuojeluvaisto.

Siltikin taputan nyt itseäni olalle. Olemme melkein valmiit, vaikka matkan on tarkoitus alkaa vasta keskiviikkoaamuna. Yleensä me lopettelemme edellisenä yönä ja olemme matkaan lähtiessämme puolikuolleina väsymyksestä. Voiko vanhat koirat muka oppia uusia temppuja?

Peshtera-Belgrad-Szolnok-Levocka-Varsova-Trakai-Tallinna. Vastaanottokomitean voi virittää Helsingin satamaan 18.7. klo. 16.00. Täältä tullaan loma ja kaikki mitä se pitää sisällään!

420. tarina (Gökçeada - karun taivaallinen)

Maanantaina ajoimme auton laivaan ja suuntasimme Gökçeadalle. Käännettynä se tarkoittaa Taivaallista saarta. Egeanmerellä Turkille jäi näitä saaria vain muutama. Aikaisemmin olen kirjoittanut Bozcaadasta ja Alibey-saaresta. Gökçeada on saarista suurin, mutta autoillen senkin kiertää helposti muutamassa tunnissa. Matkaa saaren päästä päähän on 30 km.

Sää on pilvinen ja Taivaallinen saari näyttää alkuun aika nuhruisen harmaalle. Olin netistä yrittänyt varata meille hotellia ja nyt ymmärsin, että miksi siitä ei tullut mitään. Sesonki ei ole alkanut ja saari uinuu. Rakennukset ovat tyhjillään, tiet puhdistamatta talven roskista ja suurin osa hotelleista visusti kiinni. Kyselemme tarjouksia niistä muutamista auki olevista, mutta ne ovat joko kalliita tai sitten tosi ankeita. Päätämme siis palata iltalaivalla mantereelle ja keskittyä saaren tutkimiseen niiksi tunneiksi, jotka meillä on käytössä.

Tälläkin saarella on vahva kreikkalainen vaikutus, joka näkyy. Kylissä on kirkot ja rakennustyyli poikkeaa turkkilaisesta. Joissakin kylissä on edelleen vain kirkko, ei ollenkaan moskeijoita. Tälläinen kylä oli mm. Tepeköy, josta lähdimme etsimään Lonely Planetin kehumaa kirkkoa. Tiet olivat tyhjät ja kirkko kiinni. Keskusaukion ravintolasta löytyi kuitenkin lounasta nauttiva kirkon metropoliitta seurueineen. Hän lähetti miehet aukaisemaan meille kirkkoa. Saimme siis oikean yksityisesittelyn kirkkoon ja kylän minimaalisen pieneen jäljellä olevaan kreikkalaisyhteisöön. Oppaamme mm. asuu puoli vuotta Ateenassa ja tulee kesäkaudeksi saarelle juurilleen.

Koululle ei ole vuosiin enää ollut kylässä tarvetta.

Miten ihanat voi ollakaan kirkon sakastiin johtavat ovet?!?

Keskellä saarta oli vielä vehreää ja peltoja viljelystä odottamassa. Toinen reuna sen sijaan oli karun taivaallinen. Vain ohutta kasvustoa, meri ja loputtomasti lampaita ja vuohia laiduntamassa. Onnellisia perhetapahtumia oli sattunut monessakin lammas- ja vuohiperheessä. Olisin niin tahtonut päästä paijaamaan karitsoita ja kilejä, mutta ne ampaisivat pakoon heti auton pysähdyttyä. Niin ihania olivat, että ei raaskittu ravintolassa tilata lammasta, vaan tyydyttiin leivinuunissa paistettuihin pideisiin.

Vielä ehdittiin ennen laivan lähtöä tehdä kävelyretki Bademlin kylässä. Sekin oli suloinen ja antoi katunsa ja kujansa yksityiskäyttöömme. Ainoastaan yhdellä pihalla naputeltiin kunnostustöissä, muuten emme nähneet ketään. Ikkunaluukut olivat visusti kiinni. Miten hauskaa olisi tulla katsomaan tänne kesällä, jolloin kaduilla taas kuljetaan, ikkunaluukut avataan ja taloista on pyyhitty talven pölyt.

Kello viisi istuimme laivaan. Matkatekemisenä oli lautapelejä, joita pelaillessa reilun tunnin merimatka taittui sukkelaan. Gallipolin laitamilta löytyi vanhaan tomaattitehtaaseen tehty hotelli, jossa yövyimme salmen liplattaessa ikkunan takana. Seuraavana päivänä oli edessä paluu kotiin, mutta sitä ennen oli tarkoitus vielä käydä Troijassa.

Suomessa väki taitaa olla jo pääsiäislomilla? Istanbulissa on tänään vielä arki ja lapset koulussa, sekä vanhemmat töissä. En siis ole oikein osannut vielä asettua pääsiäistunnelmiin. Yritän nyt kuitenkin naputella tämän matkan alta, sillä ensi viikon alkupuolen saan turistioppailla. Jopa kolme blogituttua on tulossa Istanbuliin. Mitä heidän kanssaan keksimmekään, siitä haluaisin kertoa sitten teillekin ensi viikolla. Toivon teille kaikille tässä väissä kuitenkin siunattua Pääsiäisjuhlaa, sillä teillä saattaa olla viikonloppuna muutakin tekemistä, kun lukea matkatarinoitani.

418. tarina (Çanakkale - alku aina hankalaa)

Matka meinasi loppua ennen kuin se pääsi kunnolla edes vauhtiin. Edellisenä päivänä oli huollossa selvästikin jäänyt jotakin asentamatta paikalleen. Kesken suoraa syttyi moottorivalo ja auto alkoi antamaan kummallisia tiedotteita. Olimme paikallisen Takahikiän huoltoaseman kohdalla ja pysäytimme auton sen pihalle. Mikäs nyt neuvoksi?

Mies jäi soittamaan huoltoon ja minä vein lapset huoltsikalle karkkiostoksille. Sieltä matkamme kääntyi takaisin kohti Istanbulia ja lähintä merkkihuoltoa. Huollon sulkeutumiseen oli aikaa puoli tuntia. Meidät ohjattiin odotushuoneeseen ja siellä odotimme parasta ja pelkäsimme pahinta. 

Tunnin aherruksen jälkeen huoltomies saapui tuoden hyviä uutisia. Voisimme jatkaa matkaa ja huolto ei maksaisi mitään. Joko se kertoi siitä, että huolto oli todellakin töppäillyt edellisenä päivänä tai sitten siitä, että turkkilaiset ovat vain niin perin avuliasta kansaa? Tässä vaiheessa oli sen verran mukavat mietteet, että päätimme uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kiittelimme vuolaasti ylitöihin jäänyttä huoltomiestä ja käänsimme auton nokan jälleen kohti Çanakkalea. Alku aina hankalaa, mutta edessä loma seisoo.

Tomppa ohjasi taas kulkuamme ja neuvoi paikoin sellaisille teille, että meinasi usko loppua sen sanomisiin. Tälläkin peltotiellä saimme ajaa melkoista kuralätäkkörallia vain huomataksemme, että "oikaisimme" muutaman metrin vieressä kulkevaa parempaa asfalttitietä.

Gelibolussa ajoimme auton laivaan. Siellä vastarannalla häämötti määränpäämme Çanakkale. Tarkoituksemme oli viettää muutama päivä tutkimassa Gelibolun (=Gallipoli) taistelukenttiä ja haistella hieman Egeanmeren tunnelmia.

Ilta jo hämärtyi astuessamme Çanakkalen kaduille. Hotelli seisoi onneksi erinomaisella paikalla lähellä rantaa. Sulauduimme rantaan suuntautuvaan kävelijävirtaan. Ihailimme illan pehmeää valoa, hengitimme syvään meren tuoksua ja iloitsimme iltauinnilla olevasta delffiinipariskunnasta. 

Piste iin päälle löytyi rannalta. Olimme etsineet ravintolaa, joka ei olisi syöttölä, mutta sellaista ei meinannut löytyä. Oli vain niitä paikkoja, joissa oli kirkkaat valot, rumat pöydät ja tuolit, hälisevä tunnelma ja perusruokaa. Ehdimme jo ajatella, että muunlaisia paikkoja kaupungissa ei ehkä olisikaan. Mutta oli. Rannasta löytyi Cafe du Paris-niminen ravintola, joka oli lähes tyhjä. Siellä oli kaunis sisustus, himmeä valo, mukavaa musiikkia ja kynttilät pöydissä. Ja mikä ihana ruokalista ja miten taivaallisen hyvä ruoka. "Tänne tullaan kyllä huomennakin," huokaisi esikoinen. Ja me muut kehräsimme mukana.

 Hyvä ruoka, ihan paras lomamieli.