424. tarina (Istanbul - lapset, koirat ja meri)

Lenkit ja kotiäiteily muuttuikin Mustanmeren retkeksi. Kun aurinko paistoi ja suorastaan huuteli pihalle, oli vaikea jäädä silityslaudan ääreen. Haettiin siis nuori mies laivasatamasta kyytiin ja ajettiin laineita kuuntelemaan ja haistelemaan suolaisen veden pärskeitä. "Onpas täällä erilaista, olispas ollut kamera mukana," tuumasi nuori mies. Minullahan oli, joten lupasin kuvata. "Yleisnäkymiä, sitä miltä täällä näyttää," kuului ohjeistus. Kuvasin siis kylänraitin, jota kuljimme kohti linnoitusta. Vasemmalle jäi moskeija, taakse pieni kauppakatu ja moskeijan takana vanha mies talutti lehmää. Olivatkohan päiväkävelyllä?

Linnoitus on pieni. Tuskin se on koskaan kantanut mitään suurta roolia maailmojen sodissa. Tällä hetkellä se tuntuu toimivan yleisenä käymälänä ainakin luolien hajusta päätellen. Ylätasanteella pääsee kuitenkin hieman seikkailun makuun, kun maassa on aukkoja, joita pitkin pääsee haisuluoliin. Jos haluaa. Kolmonen haluaa, mutta vain kerran. Sitten olemme valmiit pistämään varpaat lämpimään hiekkaan.

Minulla on lapset ja meri. Retkipeitto ja Suomesta saapuneita lehtiä. Seuraavaksi saapuvat karvaiset kaverit. Asettuvat ensin metrin päähän ja hivuttautuvat hetki hetkeltä lähemmäs. Kohta ovat koivessa kiinni ja painavat päänsä retkipeiton päälle. Työntävät nokkansa kenkään ja reppuun. Käden alle silitettäväksi. Ei meillä ole teetä eikä eväitä, mutta sympatiaa riittää näillekin kadun kasvateille. Jopa pojilta, joiden maalitolpat käyvät nappaamassa yhden toisensa jälkeen suuhunsa. Palaten taas peiton viereen päivystämään.

Keräävät simpukoita ja löytävät lasin. Rakentavat hiekkalinnoja ja kahlaavat mereen. Potkivat palloa ja heittävät keppejä. Minä istun ja luen. Silitän karvakorvaa. Tunnustelen miltä tuntuu simpukat ja hiekka paljaiden varpaiden alla. Ajattelen, että joskus elämästä ei puutu muuta kuin kuppi kahvia. Ja ilman sitäkin selviää.

Kuuluu iloisia ääniä. Minun iloisten äänten listani olisi muuten tällainen: lapsen nauru, laivan torvi merellä, laineen liplatus veneen kylkeä vasten tai tyrskyn hajoaminen kiveä päin, puheen sorina parvekkeilla kesäiltaisin, sirkan siritys ja linnun liverrys, kirkon kellot, tilaan sopiva musiikki sopivalla voimakkuudella, miehen ääni kotiovella kotiin tullessa, haitari Kotkan torilla ja kitara kotisohvalla... Listan lopettaa ääni, joka sanoo: "Äiti, on nälkä."Sekin kuulostaa ihan iloiselle.

Puistellaan peitto. Pakataan tavarat. Kannetaan kädessä sukat ja kengät. Taskuissa on aarteita ja kasvoilla ensimmäiset auringon suudelmat. Kyllä näillä jaksaa taas muutaman sateisenkin päivän. Turistien tähden toivon, että sade päättää kuitenkin kiertää jostakin muualta.

423. tarina (Istanbul - kävellään jalat rakoille)

Oli sovittu treffit puoli kahdeksitoista. Olin paikalla vähän yli. Sitä se Istanbul teettää. Ohjelmassa oli kävelykierros. Se oli hyvä aloittaa yhdeltä lempikadultani, eli Soğukçeşme Sokağılta. Kadulta löytyy kauniisti entisöityjen ja pastellisävyin maalattujen talojen lisäksi pieni vesisäiliö, joka toimii nykyään ravintolana. Tämä katu on Hagia Sophian ja Topkapin muurin välissä, joten se on helppo löytää. Kadusta olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

Seurattiin ratikkalinjaa ja mennessä käytiin kuvaamassa vielä sininen moskeija. Pepin ja Tiinan oli pitänyt se käydä aamulla katsomassa, mutta oli kuulema ollut sen verran jonoa, että jättivät seuraavaan kertaan. Muutama muukin turisti oli siis keksinyt tulla Istanbuliin pääsiäistä viettämään. Muistinpa senkin, kuinka kävi eräille turisteille pääsiäisenä Pariisissa. Siitä voi lukea täältä.

Süleymaniyen moskeijassa ei ollut jonoja. Ilmeisesti turistit pysyttelevät siis visusti akselilla Sultanahmet - Suuri basaari? Ehdimme käydä moskeijan katsomassa juuri ennen rukoushetken alkua. Minusta tämä moskeija on aivan kuin Sininen kollegansa, mutta ilman Sinisen moskeijan sinisiä kaakeleita. Moskeijan pihalta aukeaa normaalisti kaunis näköala Bosborille, mutta nyt se oli rakennustelineiden takana piilossa. Saatoimme kuitenkin kurkkia telineiden raoista.

Mukamas mutkittelimme basaariin. Kartta (kts. ihan alinna) oikoo mutkat suoriksi tai sitten oikoi minun viivaa piirtävä käteni:). Matkan varrelta olisi saanut mansikoita, sillä Istanbulissa on parhaillaan mansikka-aika. Olimme matkalla Suurelle basaarille Kuparikujan kautta. Ensimmäinen taisi olla vieraista mielenkiintoisempi, kuin se itse meluisa basaari?

Välillä on viisaasta istua alas ja etsiä kunnon vessa:). Kahve Dünyasıssa nostettiin oppaan verensokeria ja syötiin sämpylöitä kahvilla tai Limonatalla. Kahvilakulttuurihan on tullut Turkkiin varsin myöhään, sanoisin, että noin kuusi vuotta sitten. Starbucks ja muut ulkomaalaiset ketjut marssivat ensin ja melko pian tämä turkkilaisten oma kahvilaketju avasi ovensa. Tarjolla on kahveja, kakkuja, pieniä suolaisia ja hurja määrä suklaata. Hyvää!

Yerebatanin edessä katsottiin, että vieläkö siellä jonotetaan. Vielä. Kävelimme siis vieraiden hotellille viemään ostokset ja jatkettiin siitä kohti rantaa. Tässä vaiheessa opas oli unohtanut kameran olemassaolon ja jäljelle jääneet kuvat ovat vain talo Yerebatanin vieressä, sekä kenkähylly Rüstempaşa-moskeijan edessä. Jälkimmäisestä moskeijasta olen kertonut täällä. 

Tässä vaiheessa oli kävelty jalat rakoille. Matkaseura taisi olla enemmän kuin valmis lähettämään oppaan tiehensä:). Istahtivat laivaan aikeissa lillua Bosborin aalloille risteilemään, mutta päätyivät lopulta jonnekin ihan muualle. Minä palasin kotiin  ja piirsin kartan. Jotenkin näin se matka meni:

Tänään Pepi ja Tiina harrastavat jonottamista. Minä haen nuoren miehen meille. Pistän pyykkikoneen pyörimään ja olen äitinä lomalaisilleni. Ja menen lenkille, sillä eiliset pilvet ovat lähteneet ja taivaalla paistaa aurinko. Toivottavasti ruudun silläkin puolella paistaa, ettekä joutuneet ikävien aprillien uhriksi?

422. tarina (Istanbul - valmistautuu vastaanottamaan)

Istanbuliin oli saapumassa kylmän kohmettamia blogituttuja ja olin kutsunut heidät meille pääsiäispäivälliselle sunnuntaina. Täytyihän sitä siis yrittää näyttää myös kodin parhaita puolia. Ihanassa kevätlämmössä sen täytyi tarkoittaa meidän parveketta ja päivällisen kattamista sinne. Talven ja talon ulkovuorausremontin jäljiltä parveke vain oli hieman surkean näköinen paikka. Pistettiin siis lauantaina lapsityövoima käyttöön ja johan rupesi kalusteet öljyyntymään ja paikat puhdistumaan.

Kevään ensimmäiset parvekekahvit joulukuusen kainalossa.

Suurin osa kukista joutui roskikseen ja muutamista ruukuista vasta joku ujo alku nosteli päätään. Eihän se nyt käy. Kurvattiin siis kuopuksen kanssa hakemaan edes muutama kukkiva kaunokainen parveketta kaunistamaan.

Ilta-auringon lempeässä valossa istutin kukkia laatikoihin ja mietin, kuinka hyvin tässä on asiat. Kuopuskin oli ymmärtänyt jotakin kukkien terapeuttisesta vaikutuksesta. Hänellä kun oli ollut muutaman päivän ajan tylsää. "Äiti, voisinko ostaa itselleni kukan? Jos minulla olisi kukka, niin sitten minulla ei enää ikinä olisi tylsää, sillä voisin hoitaa sitä kukkaa. Antaa sille vettä ja katsoa kuinka se kasvaa." Tyttö sai kukkansa. Se on tuo puhkemista odottava hyasintti kolmikko.

Eilen illalla istuttiin ja syötiin pestyllä parvekkeella. Tutustuttiin. Tässä seurassa ei tarvinut pelätä kiusallisia hiljaisia hetkiä:). Kiitos, kun kävitte Pepi ja Tiina sekä mukava nuori mies! Kohta jatketaan harjoituksia. Ja KIITOS kaikista tuliaisista! Pöllö nukkui visusti kuopuksen kainalossa.

Pääsiäispupumme Helmi nukkui viime yön parvekkeella. Illalla oli vielä lämmintä yli 20 astetta, joten uskoimme hänen siellä tarkenevan. Oli pitänyt itseään lämpimänä ainakin sisustamalla. Häkissä oli käyty siirtämässä ruokakuppi vessaan. Onneksi oli oikeinpäin. Siirsin sen pois, mutta kohta mies huomasi sen taas olevan siellä. Helmistä se on siis justiinsa hyvä niin?