Täällä minä aina mietin: "kuinka vähän sitä oikeasti tarvitseekaan" ja "kuinka vähästä ihminen voisi olla onnellinen." Täällä minä aina luulen tulevani jotenkin paremmaksi ja seesteisemmäksi ihmiseksi. Itsekin tiedän sen olevan tuulen tavoittelua ja optimismini turhaa tuotetta. Jo kohta minä taas haluan ja kaipaan, edes vähän jotakin. Tai oikeastaan enemmän ja aina vaan lisää. Mihin meistä hyvinvointivaltion kasvateista on kadonnut kohtuus? Milloin on tarpeeksi?
Peshterassa minua puhuttelee aitous ja ilo. Ei näistä ihmisistä saa enkeitä. Kylällä rehottaa toivottomuuden seurauksena syntynyt huumeongelma. Köyhyys ei jalosta ihmisestä timanttia, vaan se tekee röpöläiset reunat ja kivettää joissakin tapauksissa sisimmän. On sairautta, huolia, vuotava katto ja tyhjä tili. Aitoa on kuitenkin se, että kaiken voi sanoa ääneen, eikä tarvitse esittää asioiden olevan paremmin kuin ne onkaan. Liikuttavaa se, kuinka monessa asiassa voi silti nähdä se positiivisenkin puolen. Uskoa, että kaikki kuitenkin järjestyy. Ilo on se, joka paistaa useimmista vastaan tulevista silmistä. Ja ilo tarttuu.
Kokoonnutaan pydän ääreen. Saadaan jotakin aikaiseksi. Ei anneta periksi. Helmistä syntyy koruja ja koruista leipää, takkapuita ja lääkkeitä. Kun joku ei osaa, toinen neuvoo. Mihin vanhat kädet ei pysty, siihen tarttuu nuoremmat näppärät sormet. Yhdessä tekemisessä on voimaa ja ensi vuodesta ei kukaan kanna vielä huolta. Riittää jokaiselle päivälle sen omat murheet ja haasteet. Saa jokaisena päivänä iloita olemassaolevat ilot.
Ehkä kaikkein eniten tulen sittenkin kaipaamaan Peshteraa. Autossa punotaan juonia sinne pääsemiseksi Suomeen paluun jälkeen. Sairaalan vuoteen vierellä vannon, että en unohda enkä jätä. Poissa silmistä ei saa olla poissa sydämestä.
16 kommenttia :
Onpa ihana ja jotenkin aito kuva tuo viimeinen! <3
Tuota samaa ajatusta vähään tyytymisestä ja kohtuudesta olen minäkin erityisesti matkoillani miettinyt ja jotain niistä ajatuksista kotiinkin kantanut, ainakin hetkeksi.Peshteran kaltaista paikkaa en Bulgariasta kuitenkaan löytänyt, mutta junan ikkunasta avautui maisemia ja ihmisiä, joihin nämä inhimilliset tarinasi sopisivat. Täällä maalla, kaukana kaikesta, on muuten oikeasti helpompi elää kohtuudessa materian suhteen kuin kaupungissa. Ellei sitten käytä nettikauppoja...
Mieltä lämmittää nähdä, että siellä oli paikalla poikia/miehiäkin. Olivatkos he tulleet paikalle ihan vapaaehtoisesti vai jonkun pakottamana?
Terhi: He ovat ihanan aitoja:).
Saga: Tykkään koko Bulgariasta, mutta bulgarialaisten alueet ja milletin alueet ovat kaksi ihan eri maailmaa. Bulgarialaisista en ole päässyt perille, mutta millet kaappaa sinut omakseen ja vuodattaa päällesi huomiota, joka hivelee jotakin sisälläsi. Kohtuutta opettelen ja hyvän laittamista kiertoon. Varmasti koko elämäni ajan.
Satu: Nuoret miehet ovat koko projektin selkäranka. Tulevat sinne mielellään, ja odottavat tuloani pitkään. Kylällä tapahtuu niin vähän, että tämä projekti on oikeasti odotettu. Tapa tulla yhteen. Liikuttavaa siinä on se, että projektista tulevat rahat menevät ihan muualle, kun poikien perheisiin. Se ei haittaa ketään, sillä todellisessa tarpeessa olevat on kaikkien tiedossa. Pojat haluaa auttaa ja auttavat ilolla. Minä iloitsen heidän näppäristä sormistaan:).
Kerrassaan kaunis ja sydämellinen kertomus, kuinka herttaisesti kuvaatkaan näitä ihmisiä ja heidän vaatimatonta elämäänsä!
Kuinka ikävä heille mahtaakaan sinua tulla? Ja mikä ikävä kaikkea sitä, mitä olet heidän kanssaan puuhaillut?
Ihana tarina...miten ihmeessä sinä pystyt sieltä lähtemään kun olet jo noin juurtunut!? :)
Kikka: Kuinka ikävä minulle mahtaa tulla? Apua, en uskalla edes ajatella.
Matkatar: En itsekään ymmärrä. Olen tehnyt sotasuunnitelmia siitä, kuinka pääsen aina välillä käymään. Jos lottoaisi, jotta olisi aina rahaa, kun tarvitsee?
Ihanaa kun kerroit tämän avustusprojektin tarinan; uskon että tulet sitä kovasti kaipaamaan!
Mutta toivottavasti keksit, miten voit auttaa heitä Suomesta käsin...
Ehkä joku voi ottaa itselleen sinun tehtäväsi.
Hyvää viikkoa sinulle sinne kauas:)
♥
Ennenkuin ehdin lukea tekstin loppuun, tuli jo ajatus, että tulet tuota kaipaamaan ja siinähän se sitten lukikin mustaa valkoisella.
Aili: Minä uskon, että joku muu ottaa ja jatkaa. Sen verran on aina ollut innokkaita apulaisia mukana. En minä ole tässä(kään) korvaamaton. Mutta minulle he ovat korvaamattomia, rakkaita.
Allu: Niin se on. Mutta yritän vakuuttaa itselleni, että Suomestakin pääsee Bulgariaan käymään.
Liikuttava ja kauniisti kirjoitettu tarina. Olen usein saanut itseni kiinni samasta ajatuksesta, köyhiä, mutta onnellisia. Se on jotenkin nurinkurinen miete, koska pitää sisällään ajatuksen, että vain vauraasti voi olla onnellinen ja niinhän ei ole. Onnellisuus ei ole riippuvainen ulkoisista asioista. Yksinketainen elämä pitää ihmisen jatkuvassa liikkeessä, jotta selviäisi päivästä toiseen. Ei ole aikaa jäädä pohtimaan ja murehtimaan, elämä on tässä ja nyt, jokainen ilon hetki keventää taakkaa. Ystävällisyys palkitaan ystävällisyydellä, siten pärjätään paremmin.
Cheri: Nurinkurinen tosiaan, sillä oma kokemus on se, että usein ne, joilla on vähemmän, ovat pääsääntöisesti tyytyväisempiä, kuin ne jolla on liikaa. Turruttaako yltäkylläisyys aistimme?
Olipa tämäkin ihana postaus! Odotin jo näitä Peshteratekstejä ja kyynel silmässä niitä luin ja kuvia katselin. Kirjoitat niin hyvin ja kauniisti, että on lähes kuin pääsisi itse mukaan.
Hanna: Minun sydämestäni pala on aina siellä.
Mine, tämä oli hieno kirjoitus ja tärkeä asia. Oikean köyhyyden ja puutteen kohtaaminen laittaa parempiosaisen (toivottavasti) ajattelemaan. Ja ihmisiä olemme kaikki ja kukaan ei ole täydellinen. On mahtavaa, että on ihmiset välittävät toisistaan ja auttavat. Sillä lailla pääsee/jaksaa eteenpäin.
Sannabanana: Nyt kun oikein mietin, niin tyytymättömimmät ihmiset taitavat asua hyvinvointivaltioissa. Eikö olekin kummallista? Jos oppisi, että antaessaan saa, voisi löytää mielenrauhaa?
Lähetä kommentti